|
|
Nuorgamista Näätämöön
2007
Tauko Nuorgamin
ylängöllä Kesän
2007 retki patikoitiin elokuun alussa ja se suuntautui melko syrjäiseen kolkkaan
Suomi-Neidon päälaelle. Suunnitelman pohjana oli retkeilyreitti
Sevettijärvi-Pulmankijärvi jonka varrella on useita autiotupia. Pitempien
sadejaksojen sattuessa niissä olisi mukava välillä kuivatella kamppeita.
Matkassa meillä oli 3 koiraa, malamuutit Otto (kantoi 6 kg reppua) sekä
Ruufus (kantoi 4 kg) ja grönlanninkoira Niklas (kantoi 8 kg). Suunnitelma oli
10 päivän vaellus 2:lla lepopäivällä ja tämä myös
toteutui, samoin kuin suunniteltu reitti kokonaisuudessaan. Lopullinen
reitti lähti Nuorgamin kylästä ja kulki Pulmanijärven tien länsipuolen
ylänköalueilla, kunnes laskeuduimme Pulmankijärven eteläpäähän ylittääksemme
Pulmankijoen riippusiltaa pitkin. Kaksi ensimmäistä päivää saimme olla omissa
oloissamme mikä oli loistava alku reissulle. Päivällä ilma oli hiostavan
kuumaa ja yöllä ukkosti kahden rintaman voimin. Erityisesti
toinen päivä jonka päätteeksi laskeuduttiin Pulmankjoelle oli uuvuttava.
Ilma ylängöllä ei värähänytkään ja aurinko porotti avoimessa maastossa
armottomasti. Onneksi maasto oli vesistöjen täplittämää joten koirille oli
jatkuvasti vettä saatavilla juotavaksi sekä uitavaksi. Retken
vaativin vesistönylitys oli heti alkumatkasta ja vaikka joki oli kapea oli
virta todella kova. Otto meinasi jättää koko tehtävän suorittamatta ja
ulvoi ja laukkasi lähtörannalla viimetippaan saakka. Kun muut olivat yli ja
kenkien nauhat lähes solmittu päätti Otto sittenkin pysyä porukassa ja
taisteli tiensä syvän ja kovan virran yli. Pulmankijoen
yli kulkikin sitten riippusilta mutta se oli rakennettu metalliritilästä. 30 metriä pitkä ja korkealla veden päällä huojuva rakennelma joka
kävi kipeästi tassuihin ei ollut koirien mieleen. Onneksi Ruufus on
pentuna opetettu kulkemaan myös ritiläportaissa, joten se lähti
ennakkoluulottomasti etenemään siltaa pitkin ja Otto sekä Niklas rohkeasti
perässä. Ensimetreillä Otto ja Niklas meinasivat lyödä
pakin päälle, mutta kun seisoin tukevasti niiden takana tukkien paluureitin
oli ainoa mahdollisuus mennä eteenpäin. Kolmas
päivä käveltiin merkityllä reitillä kohti Tsuomasvarrin kämppää. Aluksi oli
paahtavan kuumaa, tietenkin kun kiipesimme ylämäkeä. Päivän mittaan tuuli
yltyi ja loppumatka taitettiin kovassa tuulessa ja tihkusateessa. Ensimmäiset
viestit ulkomaailmaan lähtetettiin tältä pätkältä päästyämme riittävän
korkealle ja GSM-verkon kuuluvuusalueelle. Epävakainen ja tuulinen sää jatkui
koko seuraavan päivän. Mikä ei sinänsä meitä haitannut sillä pidimme
nelospäivän luppoa. Koirat saivat olla lähes koko päivän kämpän isossa
eteisessä ja halkoliiterissä kun kämpällä ei ollut muita. Iltapäivällä
saapunut porukka pakotti siirtämään koirat takaisin ulos. Koirat ehtivät
kuitenkin kuivua kokonaan ja ehdin ne kammatakin joten niidenkin
vapaapäivä oli rentouttava. Illan päälle kelin hetkittäin kirkastuessa
kiipesimme ihan järjettömässä tuulessa Tsuomasvarrin päälle maisemia
katselemaan. Vitospäivän
aamuna tuuli edelleen kovaa ja satunnaise sadekuurot kastelivat maisemaa.
Edettävänä oli vain 10 km pätkä Tsuomasvarrilta Tshaarajärvelle. Maasto oli
helppokulkuista ylänköä mutta vettä oli saatavilla todella vähän. Lounastauko
sattui kirkkaaseen hetkeen ja kuurot ja tuuli olivat selkeästi menettämässä
otettaan. Perille päästiin heti puolenpivän jälkeen, niinpä loppupäivä oli
aikaa puuhastella muuta. Kerättin sieniä matkalta, joten kakkoslounas sisälsi
paistettuja sieniä näkkärin päällä. illalla tehtiin virhe
ja syötiin vielä tukevasti vaikkei nälkä ollutkaan. Pakkosyömisestä
seurasi vatsanväänteitä koko yöksi ja todella huono olo aamulla. Ja edessä
oli reissun raskain päivä vaihtelevassa maastossa kohti Norjan rajaa ja sitä
pitkin Aittoaiville… Kutospäivä
oli pitkä ja lopussa raskas ja sen aikana Niklas hajotti molemmat etutassut
sekä mursi kynnen toisesta takajalastaan. Maasto vaihteli sileästä nummesta
mättäisten ja upottavien soiden kautta kumpuilevaan kallioon sekä täyteen
kivikkoon ja pystysuoriin jyrkänteisiin. Pahaksi onneksi maaston vaativuus
lisääntyi loppua kohden joten viimeinen vitonen oli tosi raskasta vääntämistä
kallioiden välisissä kivikoissa ja soilla. Lisäksi hyvä suunnitelmamme
seurata rajaa osoittautui tällä pätkällä lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Raja
oli merkitty keltaiseksi maalatuilla matalilla kivikasoilla joita oli
kilometrin välein… Rajapyykkien huomaaminen harjanteiden ja notkelmien
sekoittamassa kivikossa oli todella vaikeaa. Lampien, soiden ja jyrkänteiden
kiertelyä riitti pitkälle iltaan, mutta perille päästiin. Leiri oli
porokämpän läheisyydessä, sen saunan lähistöllä olevalla tasangolla. Kerrankin sileää telttapaikkaa valittavaksi asti! Muuta ei
paljon jaksanut kuin ruokkia koirat ja itsen, kartoittaa vahingot ja hieman
katsella seuraavan päivän reittiä. unta ei todellakaan tarvinnut houkutella. Seiskapäivänä
käveltiin porokämpältä Aittoaiville ja siellä etsittiin vähänkäytetty Inarin
polku jota pitkin edettiin Rousajärven autiotuvalle. Niklakselle laitettiin
tossut ja sen liikkumista rajoitettiin. Maasto oli vaikeaa alussa mutta
helpottui kokoajan. Lopulta päivän matka tuntui yllättävänkin lyhyelle ja
kuin huomaamatta puiden seassa olikin jo kämppä.
Tämä tupa oli ensimmäinen leirimme puurajan alapuolella ja lähes ahdisti se
”metsä” jossa aukean tunturimaaston jälkeen joutui äkkiä oleilemaan.
Peseydyttiin purossa ja kasipäivä olikin sitten taas luppoa kämpällä.
Luppopäivä kului nopeasti pyykätessä, syödessä ja kamoja
järjestellessä. jokapäiväinen riesa oli aina koirien reppujen pakkaaminen ja
tasapainottaminen, joten vapaahetkillä säädin niitä yleensä aika paljon
lyhentäkseni aamun pakollisia tasapainotuskuvioita mahdollisimman paljon.
Koirat makasivat paikoillaan lähes koko päivän jotta Niklaksen tassut
saisivat maksimilevon. Etusten ranteet olivat vereslihalla ja polkuanturoiden
sivut samoin. Että molempi pahempi. Yhdeksäs
päivä oli jo aika pitkälti lopun alkua. Luppopäivänä ajatukset alkoivat
siirtyä sivistyksen pariin ja tuleviin päiviin. Ysipäivänä käveltiin jälleen
reittiä pitkin kohti Näätämöä. Reitti
ei kulkenut sielläpäinkään missä se kartan mukaan meni mikä ärsytti
tavattomasti. Niinpä ykköstauko oli ihan muualla kuin kuvittelimme. Kahlaamo
oli kämpän päiväkirjan hurjasta mainostuksesta huolimatta ”läpikävelyjuttu”,
paitsi että Niklaksen tassut suorastaan vuotivat verta vastarannalla. Se
vaikutti itsekin ensimmäistä kertaa hieman masentuneelta asioiden tilasta
mikä huolestutti meitä todenteolla. Niklaksen reppu oli kevennetty
mahdollisimman kevyeksi ja se käveli polkua pitkin perääni komennettuna,
mutta vahinko oli jo tapahtunut. Päivän pelastaja oli karttaan merkitty
tulipaikka matkan puolivälissä. Siellä olikin vaatimattoman kiviringin sijaan
kunnon laavu hienolla paikalla kaikkine varusteineen. Mahtavaa! Tehtiin tulet
ja taukoiltiin pitkään. Syötiin ja koirat nukkuivat kunnon päiväunet.
Viimeinen vitonen olikin lähinnä leiripaikan etsiskelyä ja sen löydyttyä meni
varmasti kolmevarttia ennen kuin kivisestä metsästä löytyi teltankokoinen
kohtuu tasainen paikka. Viimeinen ilta on aina viimeinen ilta ja tunnelma
hiljainen ja apea. Viimeinen
eli kymmenes päivä käveltiin helppo polkua pitkin hiekkakankailla joita
paikoittaiset rehevät pätkät katkoivat. Fiilis oli pelkkää poiskävelyä, sillä
mitään järisyttävän hienoa maisemaa metsässä ei enää kaiken koetun jälkeen
ollut nähtävillä. Lohistaan kuulu Näätämöjoki sai aikaan arvoisensa
innostuksen puuskan, mutta sen jälkeen maasto muuttui suorastaan rumaksi.
Kuljettua ja koluttua kivikkoa, puu siellä, toinen täällä. Mönkijäuria ja
polkuja risteili lukemattomia koko maiseman leveydeltä. Viimeinen tauko oli
ylängöllä 3 kilometriä ennen Näätämöä. Oli pakko istua vielä hetki omassa
rauhallisessa maailmassamme ennen kuin palasimme osaksi meitä normaalisti
hallitsevaa yhteiskuntaa. Näätämössä suunnistimme ensimmäiseksi kauppaan ja
ostimme grillikylkeä ja kokista sekä karkkia. Koirat saivat omat
kyljenpalansa raakoina mutta me ahmimme kuumaa tirisevää lihaa rasva
suupielistä valuen ja silmät onnesta harittaen. Että voi muuten liha maistua
hyvälle! Pienen
odottelun jälkeen saapui porukat hiacella meitä hakemaan ja äiti sai paikoin
kipeästikin kaivatun pikkupojan taas syliinsä. Pari päivää vietettiin vielä Sevettijärven
ja Näätämön maastoissa isolla porukalla vallan pikkuisessa mökissä.
Seurueessa oli 6 aikuista, yksi lapsi ja 6 koiraa, asunnossa neliöitä noin
40. Perjantai iltana pidettiin
yllätys-syntymäpäiväjuhlat Vaarille, vain noin viikkoa etuajassa. Sitten
ajettiin koko sakki Rovaniemelle mistä itse kukin lähti omia aikojaan
sunnuntain kuluessa kohti etelää ja normaalia arkea. Paitsi me Mikin kanssa
jäätiin omaan kotiin oikaraiselle retkestä onnellisten koirien kanssa. varustelista ja kommentit
sen toimivuudesta. From
Nuorgam to Näätämö summer 2007 Tenojokilaakso
jäi taakse. Huikeat maisemat! Päivä yksi. *Valley
of famous salmonriver Teno. Day one. Tiivis
saattue ja Pulmankijoen ylittävä ritiläsilta. Ruufus elementissään johtamassa porukkaa. *This bridge was a challenge for
the dogs. Very bad for the paws Koko sakki
tirisemässä keskipäivän kuumuudessa Norjan rajalla *Our
team by the Norwegian border Tsuomasvarrilla kovassa tuulessa *Highest
point on our trip, fjeld Tsuomasvarri – and a harsh wind up there *Otto
played it safe. Walked the whole 10 days in a row just behind me. Leirit
sattui toisinaan ihan komeillekin kummuille. *Nice
place to camp out by river Pulmanki Suomen ja Norjan raja. Siinä se menee. Jossakin, kai? *The Norvegian border. It is just
here. Or at least somewhere here? Kaksi
viimeistä päivää käveltiin koivikossa. Ysipäivän lounastauko. *Last two days were walking in the
forest of birches. Day nine, lunchbreak. Reilu
satakunta kilometriä Tenolta lähdön jälkeen tavoitettiin valtakunnan toinen
suuri lohijoki Näätämö sekä Näätämöjokilaakso,
jolle tyypillisiä olivat etenkin vahvat mönkijäurat… |