Kennel Finnrock

Nuorgamista Näätämöön 2007

Tauko Nuorgamin ylängöllä

Kesän 2007 retki patikoitiin elokuun alussa ja se suuntautui melko syrjäiseen kolkkaan Suomi-Neidon päälaelle. Suunnitelman pohjana oli retkeilyreitti Sevettijärvi-Pulmankijärvi jonka varrella on useita autiotupia. Pitempien sadejaksojen sattuessa niissä olisi mukava välillä kuivatella kamppeita. Matkassa meillä oli 3 koiraa, malamuutit Otto (kantoi 6 kg reppua) sekä Ruufus (kantoi 4 kg) ja grönlanninkoira Niklas (kantoi 8 kg). Suunnitelma oli 10 päivän vaellus 2:lla lepopäivällä ja tämä myös toteutui, samoin kuin suunniteltu reitti kokonaisuudessaan.

Lopullinen reitti lähti Nuorgamin kylästä ja kulki Pulmanijärven tien länsipuolen ylänköalueilla, kunnes laskeuduimme Pulmankijärven eteläpäähän ylittääksemme Pulmankijoen riippusiltaa pitkin. Kaksi ensimmäistä päivää saimme olla omissa oloissamme mikä oli loistava alku reissulle. Päivällä ilma oli hiostavan kuumaa ja yöllä ukkosti kahden rintaman voimin. Erityisesti toinen päivä jonka päätteeksi laskeuduttiin Pulmankjoelle oli uuvuttava. Ilma ylängöllä ei värähänytkään ja aurinko porotti avoimessa maastossa armottomasti. Onneksi maasto oli vesistöjen täplittämää joten koirille oli jatkuvasti vettä saatavilla juotavaksi sekä uitavaksi. Retken vaativin vesistönylitys oli heti alkumatkasta ja vaikka joki oli kapea oli virta todella kova. Otto meinasi jättää koko tehtävän suorittamatta ja ulvoi ja laukkasi lähtörannalla viimetippaan saakka. Kun muut olivat yli ja kenkien nauhat lähes solmittu päätti Otto sittenkin pysyä porukassa ja taisteli tiensä syvän ja kovan virran yli.

Pulmankijoen yli kulkikin sitten riippusilta mutta se oli rakennettu metalliritilästä. 30 metriä pitkä ja korkealla veden päällä huojuva rakennelma joka kävi kipeästi tassuihin ei ollut koirien mieleen. Onneksi Ruufus on pentuna opetettu kulkemaan myös ritiläportaissa, joten se lähti ennakkoluulottomasti etenemään siltaa pitkin ja Otto sekä Niklas rohkeasti perässä. Ensimetreillä Otto ja Niklas meinasivat lyödä pakin päälle, mutta kun seisoin tukevasti niiden takana tukkien paluureitin oli ainoa mahdollisuus mennä eteenpäin.

Kolmas päivä käveltiin merkityllä reitillä kohti Tsuomasvarrin kämppää. Aluksi oli paahtavan kuumaa, tietenkin kun kiipesimme ylämäkeä. Päivän mittaan tuuli yltyi ja loppumatka taitettiin kovassa tuulessa ja tihkusateessa. Ensimmäiset viestit ulkomaailmaan lähtetettiin tältä pätkältä päästyämme riittävän korkealle ja GSM-verkon kuuluvuusalueelle. Epävakainen ja tuulinen sää jatkui koko seuraavan päivän. Mikä ei sinänsä meitä haitannut sillä pidimme nelospäivän luppoa. Koirat saivat olla lähes koko päivän kämpän isossa eteisessä ja halkoliiterissä kun kämpällä ei ollut muita. Iltapäivällä saapunut porukka pakotti siirtämään koirat takaisin ulos. Koirat ehtivät kuitenkin kuivua kokonaan ja ehdin ne kammatakin joten niidenkin vapaapäivä oli rentouttava. Illan päälle kelin hetkittäin kirkastuessa kiipesimme ihan järjettömässä tuulessa Tsuomasvarrin päälle maisemia katselemaan.

Vitospäivän aamuna tuuli edelleen kovaa ja satunnaise sadekuurot kastelivat maisemaa. Edettävänä oli vain 10 km pätkä Tsuomasvarrilta Tshaarajärvelle. Maasto oli helppokulkuista ylänköä mutta vettä oli saatavilla todella vähän. Lounastauko sattui kirkkaaseen hetkeen ja kuurot ja tuuli olivat selkeästi menettämässä otettaan. Perille päästiin heti puolenpivän jälkeen, niinpä loppupäivä oli aikaa puuhastella muuta. Kerättin sieniä matkalta, joten kakkoslounas sisälsi paistettuja sieniä näkkärin päällä. illalla tehtiin virhe ja syötiin vielä tukevasti vaikkei nälkä ollutkaan. Pakkosyömisestä seurasi vatsanväänteitä koko yöksi ja todella huono olo aamulla. Ja edessä oli reissun raskain päivä vaihtelevassa maastossa kohti Norjan rajaa ja sitä pitkin Aittoaiville…

Kutospäivä oli pitkä ja lopussa raskas ja sen aikana Niklas hajotti molemmat etutassut sekä mursi kynnen toisesta takajalastaan. Maasto vaihteli sileästä nummesta mättäisten ja upottavien soiden kautta kumpuilevaan kallioon sekä täyteen kivikkoon ja pystysuoriin jyrkänteisiin. Pahaksi onneksi maaston vaativuus lisääntyi loppua kohden joten viimeinen vitonen oli tosi raskasta vääntämistä kallioiden välisissä kivikoissa ja soilla. Lisäksi hyvä suunnitelmamme seurata rajaa osoittautui tällä pätkällä lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Raja oli merkitty keltaiseksi maalatuilla matalilla kivikasoilla joita oli kilometrin välein… Rajapyykkien huomaaminen harjanteiden ja notkelmien sekoittamassa kivikossa oli todella vaikeaa. Lampien, soiden ja jyrkänteiden kiertelyä riitti pitkälle iltaan, mutta perille päästiin. Leiri oli porokämpän läheisyydessä, sen saunan lähistöllä olevalla tasangolla. Kerrankin sileää telttapaikkaa valittavaksi asti! Muuta ei paljon jaksanut kuin ruokkia koirat ja itsen, kartoittaa vahingot ja hieman katsella seuraavan päivän reittiä. unta ei todellakaan tarvinnut houkutella.

Seiskapäivänä käveltiin porokämpältä Aittoaiville ja siellä etsittiin vähänkäytetty Inarin polku jota pitkin edettiin Rousajärven autiotuvalle. Niklakselle laitettiin tossut ja sen liikkumista rajoitettiin. Maasto oli vaikeaa alussa mutta helpottui kokoajan. Lopulta päivän matka tuntui yllättävänkin lyhyelle ja kuin huomaamatta puiden seassa olikin jo kämppä. Tämä tupa oli ensimmäinen leirimme puurajan alapuolella ja lähes ahdisti se ”metsä” jossa aukean tunturimaaston jälkeen joutui äkkiä oleilemaan. Peseydyttiin purossa ja kasipäivä olikin sitten taas luppoa kämpällä. Luppopäivä kului nopeasti pyykätessä, syödessä ja kamoja järjestellessä. jokapäiväinen riesa oli aina koirien reppujen pakkaaminen ja tasapainottaminen, joten vapaahetkillä säädin niitä yleensä aika paljon lyhentäkseni aamun pakollisia tasapainotuskuvioita mahdollisimman paljon. Koirat makasivat paikoillaan lähes koko päivän jotta Niklaksen tassut saisivat maksimilevon. Etusten ranteet olivat vereslihalla ja polkuanturoiden sivut samoin. Että molempi pahempi.

Yhdeksäs päivä oli jo aika pitkälti lopun alkua. Luppopäivänä ajatukset alkoivat siirtyä sivistyksen pariin ja tuleviin päiviin. Ysipäivänä käveltiin jälleen reittiä pitkin kohti Näätämöä. Reitti ei kulkenut sielläpäinkään missä se kartan mukaan meni mikä ärsytti tavattomasti. Niinpä ykköstauko oli ihan muualla kuin kuvittelimme. Kahlaamo oli kämpän päiväkirjan hurjasta mainostuksesta huolimatta ”läpikävelyjuttu”, paitsi että Niklaksen tassut suorastaan vuotivat verta vastarannalla. Se vaikutti itsekin ensimmäistä kertaa hieman masentuneelta asioiden tilasta mikä huolestutti meitä todenteolla. Niklaksen reppu oli kevennetty mahdollisimman kevyeksi ja se käveli polkua pitkin perääni komennettuna, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Päivän pelastaja oli karttaan merkitty tulipaikka matkan puolivälissä. Siellä olikin vaatimattoman kiviringin sijaan kunnon laavu hienolla paikalla kaikkine varusteineen. Mahtavaa! Tehtiin tulet ja taukoiltiin pitkään. Syötiin ja koirat nukkuivat kunnon päiväunet. Viimeinen vitonen olikin lähinnä leiripaikan etsiskelyä ja sen löydyttyä meni varmasti kolmevarttia ennen kuin kivisestä metsästä löytyi teltankokoinen kohtuu tasainen paikka. Viimeinen ilta on aina viimeinen ilta ja tunnelma hiljainen ja apea.

Viimeinen eli kymmenes päivä käveltiin helppo polkua pitkin hiekkakankailla joita paikoittaiset rehevät pätkät katkoivat. Fiilis oli pelkkää poiskävelyä, sillä mitään järisyttävän hienoa maisemaa metsässä ei enää kaiken koetun jälkeen ollut nähtävillä. Lohistaan kuulu Näätämöjoki sai aikaan arvoisensa innostuksen puuskan, mutta sen jälkeen maasto muuttui suorastaan rumaksi. Kuljettua ja koluttua kivikkoa, puu siellä, toinen täällä. Mönkijäuria ja polkuja risteili lukemattomia koko maiseman leveydeltä. Viimeinen tauko oli ylängöllä 3 kilometriä ennen Näätämöä. Oli pakko istua vielä hetki omassa rauhallisessa maailmassamme ennen kuin palasimme osaksi meitä normaalisti hallitsevaa yhteiskuntaa. Näätämössä suunnistimme ensimmäiseksi kauppaan ja ostimme grillikylkeä ja kokista sekä karkkia. Koirat saivat omat kyljenpalansa raakoina mutta me ahmimme kuumaa tirisevää lihaa rasva suupielistä valuen ja silmät onnesta harittaen. Että voi muuten liha maistua hyvälle!

Pienen odottelun jälkeen saapui porukat hiacella meitä hakemaan ja äiti sai paikoin kipeästikin kaivatun pikkupojan taas syliinsä. Pari päivää vietettiin vielä Sevettijärven ja Näätämön maastoissa isolla porukalla vallan pikkuisessa mökissä. Seurueessa oli 6 aikuista, yksi lapsi ja 6 koiraa, asunnossa neliöitä noin 40. Perjantai iltana pidettiin yllätys-syntymäpäiväjuhlat Vaarille, vain noin viikkoa etuajassa. Sitten ajettiin koko sakki Rovaniemelle mistä itse kukin lähti omia aikojaan sunnuntain kuluessa kohti etelää ja normaalia arkea. Paitsi me Mikin kanssa jäätiin omaan kotiin oikaraiselle retkestä onnellisten koirien kanssa.

Tämän retken

varustelista ja kommentit sen toimivuudesta.

From Nuorgam to Näätämö summer 2007

Summerhike 2007 took place in Finlands Northmost point near Norwegian border. Our starting point was a village of Nuorgam witch is at the same time EU:s Northmost place. From there we walked down to village of Näätämö that is also next to the border. Hike was about 110 km’s long but we took it easy and walked in just 8 days having 2 whole days freetime. Those days we did the loundry, packed dogs back-packs again, rested and took photos. It was nice not to have hurry every day, got an opportunity to enjoy the enviroment to the full.

Our team consisted 2 people and 3 dogs, Otto, Ruufus and Niklas. Dog carried back-packs that weighted from 4 to 8 kilos. Light packing for them then. The only problem we had were Niklas’s paws that broke day 6. After that we tried to use booties on him, but those made his wrists sore. Only way to get him out of there in one peace was to keep him walking with us and not let him run free in front. Otherwise the hike was a great succes and we loved every minute up there! One interesting twist on the way gave the Norwegian borderline. First time we reached it, there was a huge fence and signs. OK. This is the border. Second time we got to the border in a different place it was marked with piles of stones and yellow paint. Those piles were placed one in every kilometer. And nothing in between… Really hard to know when walking in Finland and when in Norway.

Miki was in a exellent care of grandma and grandpa again for this very long time. They did such a good job that when we met them in Näätämö Miki wanted to be just with grandma and not with mom at all…

Kuvat/Photos