Finnrock retkeilee koiran kanssa

Kaikki tässä perustuu siihen että retkellä mukava oleva koira on arktinen pystykorva

 

 

Tarbmikseltä kohti Ailakkajärveä juhannuksena 2004

 

 

Ennenkuin taloudessa oli koira, jaksoin jankuttaa joka retkellä miten hienoa olisi kun mukana kulkisi myös koira (terveisiä Jarnolle;). Hankintavaiheeseen päästyämme rotuvalintaan vaikutti ensisijaisesti koiran ympärivuotinen maastokelpoisuus. Valikoima supistuikin hyvin pian tasan kolmeen: grönski, malamuutti tai husky. Husky karsiutui ensimmäisenä koska se on kevyt ja nopea. Koiran piti olla voimakas taapertaja, kuten omistajansakin... Grönskejä ei Suomesta saanut joten hankittiin malamuutti. Ja se jos mikä on osoittanut usean eri yksilön voimin olevansa täydellinen retkikoira!

 

Koiran kanssa retkeilyn aloittaminen on sitä helpompaa mitä tottuneempi retkeilijä omistaja on jo ennen koiran mukaantuloa. Kun omat taidot ja suorituskyky on tiedossa ja retken rutiinit hanskassa, ei koira parin harjoittelupäivän jälkeen hankaloita kulkua yhtään. Tai ainakaan paljoa suhteessa tuomiinsa positiivisiin asioihin... Ja kun asioita miettii valmiiksi jo kotona, välttyy turhalta päänvaivalta paikanpäällä.

 

Pohdiskelua on hyvä kohdistaa mm seuraaviin seikkoihin:

 

Missä koira on kiinni yöllä?

Jos koiran reissuketjut ovat mallia ”Silja Line kiinnitystouvi” niin kuka ne maastoon kantaa? Ja mihin ketjut avotunturissa edes kiinnitetään? Muuallakin tunturialueella kasvaa arveluttavan ohutrunkoista puustoa. Metsälapin puolella ja Etelän mailla toki kyllä löytyy järeää petäjää koiraparkiksi.

 

Vaijeri on hyvä vaihtoehto ketjulle, kevyempi ja kestää pureskelua. Mutta jos koira on kiltti niin mikä tahansa hihna käy. Kiinnityspaikan löytyminen tuottaa eniten päänvaivaa, mutta kokemuksen mukaan päivän patikoinnin päätteeksi koirat mielellään löhöilevät teltan lähistöllä eivätkä siitä lähintä uimapaikkaa kauemmaksi katoa. Teltta on siitä kiitollinen majoite, että koirat saa kiinnitettyä ihan lähelle. Mitä paremmin lauma nimittäin on levon aikana kasassa, sitä rauhallisempia koirat ovat. Ja silloin ne eivät myöskään tarvitse pulttipistoolilla peruskallioon ammuttua kiinnityspistettä. Niinpä ankkurina on käytetty esimerkiksi noin sormen vahvuista katajaa/tunturikoivua tai vaikka tuppoa vaivaiskoivun varpuja kun muutakaan ei ole paikalla kasvanut ja väline on kesäisin pelkkä talutusremmi. Tähän tulee varmasti muutos kun perheen nuorin nelijalkainen lähtee kesävaellukselle. Taipumus on jo kotioloissa syödä ihan kaikki, joten hankin varmasti sille vaijerin omien yöunieni varmistamiseksi. Talvella lumeen saa kätevästi upotettua ankkuriksi yhtä ja toista, kuten lapion, ankkurin, jääkokkareen, lumipaakun, ison kiven jne, kun taas omia suksia ja sauvoja kannattaa säästellä muuhun tarkoitukseen. Kesällä joka koiralla on oma hihnanpätkä kiinni mikä missäkin, talvella käytössä on pääketju haaroineen. Miksi näin, vaikea sanoa. Varmaan suurin syy on ettei meillä ole vaijeria joten ketjujen kantaminen on jätetty kokonaan pois.

 

Mukava aamuinen näkymä teltan ovesta käsivarren maastossa.

 

Koiran kiinnittämisen filosofiasta vielä sen verran että päivän patikoinnin jälkeen ne oikeastaan suorastaan odottavat että repuista kaivetaan remmit esiin ja jokaiselle osoitetaan oma paikka leirissä. Siinä ne ensitöikseen petaavat itselleen lepopaikan ja makoilevat sitten suurimman osan ajasta siinä vaikkeivat edes olisi kiinni. Jos ihmisen valitsema paikka on koiran mielestä huono tai liian sivussa se on levoton. Paikkaa on pakko leirirauhan nimissä kiltisti siirtää koiran mielestä parempaan. Yksinkertaisinta on tietysti viedä remmi sinne mihin koira pistää maate. Yleensä ne katsovat ensin mihin teltta tulee ja valitsevat sitten itselleen sopivan keskeisen makuupaikan. Harmi kyllä ne pyrkivät kokemuksen karttuessa sijoittumaan yhä lähemmäs sitä reppua mistä koiran evästä kaivetaan, joten etteivät erimielisyydet kasva kohtuuttomuuksin, kaikkien koirien tulisi olla yhtä kaukana eväsrepuista. Jostain käsittämättömästä syytä toinen erittäin suosittu makuupaikka on teltan päätynarujen kiinnityskiilan päällä tai välittömässä läheisyydessä. Niin kuin ihmiset eivät jo niihin riittävästi muutenkin kompastelisi?

 

Talvella säilyy rauha parhaiten kun koiren ketju on samansuuntaisesti kuin leiri. Tällöin kaikki koirat näkevät hyvin mitä leirissä puuhataan ja vältytään kävelemästä koirien ohi täysien ruokakuppien kanssa jotka eivät ole niille tarkoitettu. Sama pätee toisinkinpäin, eli kaikki koirat näkee helposti kun ne ovat rivissä eivätkä jonossa. Ja jos joku möykkää, ei tarvitse suotta säikytellä koko laumaa ylös makuuksiltaan sännättäessä sen kauimmaisen kiljukaulan luokse hiljaisuutta pyytämään… Yksittäisketjutus on toiminut meillä paremmin kuin pariketjutus. Pariketjussa koirat puuhaavat paljon enemmän ylimääräistä levon aikana kuin jos ne ovat omissa ketjuissaan. Lisäksi yksittäisketjuihin on helpompi laittaa makuualustat ja ne pysyvät paremmin ehjinä.

 

Miten kuljetaan pitkää ja jyrkkää (kivikoista) alamäkeä yhdessä koiran kanssa? (kesä)

Jos koirat on tarkoitus pitää hallitusti irrallaan suurimman osan ajasta, tältä pulmalta saatetaan välttyä, tuskin kuitenkaan kokonaan. Ne toivottavasti harvat vastaantulijat kohdataan nimittäin aina hankalimmissa mahdollisissa maastonkohdissa, joten lajin positiivisen imagon kannalta olisi hienoa mikäli koirallinen vaeltaja näyttäisi sille että koiran kanssa on mukava eikä tuskallinen kulkea. Hihnassa vetävä iso koira on ärsyttävän hankala ulkoilutettava asfaltoidulla kävelytiellä ja lähes varma ruumiinvamman aiheuttaja kivikkoisella tunturinrinteellä. Ratkaisu pulmaan on opettaa koira kulkemaan käskystä omistajansa takana. Ei ole vaikea opettaa, mutta mitä luxusta maastossa! Turvallisuudesta nyt puhumattakaan. Eikä todistetusti vaikuta vähääkään koiran motivaatioon toimia päätyössään vetokoirana. Takana kulkemisen idea on että koira kulkee ihmisen perässä, käytännössä aivan kannoilla. Pään on pysyttävä paikallaansiesovan ihmisen polvien takana, muuten hommasta ei ole mitään hyötyä. Liikkeellä oltaessa koiran pää ei saa ilmaantua ihmisen näkökentän laitamille koska samalla lapa tai reppu jo kolahtaa polvitaipeeseen. Koiran kulkiessa takana, ei mikään remmi kiristä alamäkeenpäin ja ihminen voi säädellä vauhdin haluamakseen, vaikka pysähtyä jos sille tuntuu. Ei ole merkitystä kulkeeko takana yksi vai viisi koiraa, ne järjestäytyvät itsenäisesti toimivaksi kokoonpanoksi edeten välillä jonossa, toisinaan parijonossa ja sitten taas leveässä rintamassa kuitenkaan näkökenttä-sääntöä rikkomatta. Tai rikkoohan sitä väkisinkin joku välillä, mutta koirat saa nopeasti ärähtämällä ja jalkoja tömistämällä pakittamaan taaemmaksi.

 

Tässä yhteydessä voinen mainita muuten sen, että olen monesti pohtinut mitä tapahtuu koirille, mikäli katkaisen jalkani tiettömän taipaleen takana? Aslak säksättää paikalle ja noutaa potilaan, mutta entäs koirat? Jätetään sinne eväät selässään miettimään mitä kautta ja mihin pitäisi lähteä…? Tuskin pelastushelikopterilla koiria kuskataan edes maksusta, varsinkaan tällaisia suuria joita on vielä useampi matkassa. Joku aikaansaava voisi asian sisäministeriöstä, rajalta ja jostain muualtakin varmaan joutohetkinään selvittää, me edelleen seilataan tuurilla ja toivotaan kovasti ettei jouduta tilannetta koskaan ratkomaan… Mutta aiheeseen palataten, Retken aikana on monia muitakin tilanteita kuin alamäet, jolloin tottelevaisesti takana kulkeva(t) koira(t) lisäävät turvallisuutta, omistajan käsilihaksia sekä hermoja. Go and find out.

 

Paljonko koiralle voi pakata reppuun painoa?

Kirjallisuudessa on suomentajan näkemyksistä riippuen vaihtelevia lukemia jotka on yleensä suhteutettu koiran painoon. Toiset väittää että reppu voi painaa kolmanneksen koiran painosta, jotkut sanovat että neljännes riittää. Painokeskustelu ei kuitenkaan saisi viedä koko huomiota, vaan itse kantolaitteeseen ja sen kapasiteettiin olisi myös kiinnitettävä paljon huomiota. Meillä ihmisillä 20 kg kuulostaa kohtuullisen painoiselta rinkalta 70 kiloiselle vaeltajalle, mutta sama lasti koulurepussa kannettavana kuulostaa lähinnä naurettavalle. Niinpä koirankin kantamuksen painon määrää ensisijaisesti kantolaitteen laatu ja tukevuus. Säälittävän hentomielisenä ihmisenä olen pakannut 35 kg koiralle maksimissaan 8 kg repun. Yleensä pyrin jakamaan painot siten että 30 kg koira kantaa viitisen kiloa ja siitä isommat 6-8 kg. Käytössä olevat koiranreput ovat Wenaha-merkkiset, suuret ja tukevat, jotka saa remmitettyä tosi tukevasti koiran päälle. Ei hölsky vajaanakaan, eikä keiku juurikaan ravissa. Suurin osa koirien reppujen sisällöstä on niiden omaa ruokaa, joten muonavalinnalla voi vaikuttaa paljonkin reppujen painoon. Omia kamppeita en kauheasti ole lyhyillä reissuilla (alle viikko) koirilla kannattanut, pitemmillä kyllä kun ruoka ja polttoaineet alkavat viedä rinkan tilavuudesta leijonanosan. Sanotaan, että kuljettava maasto määrittää myös painosuosituksia, mutta samat tavarat meidän ihmistenkin on kannettava sekä sileällä Utsjoen nummella että käsivarren kivikoissa. Koira kantaa ennen reissua kotioloissa reppua lenkillä että se tottuu siihen, mutta ENNENKAIKKEA siksi että omistaja tottuu sitä koiralle pukemaan ja näkee koska reppu istuu hyvin ja koska sitä pitää korjata.

 

Otto kantaa Wenaha-reppuja Utsjoella

 

Paljonko pulkkaan voi pakata painoa?

(”pulkka” on tässä tarinassa vähintään Savotan Paljakka tai Fjellpulkenin Veteran II, ei siis todellakaan lasten muovipulkka.)

Niin paljon kuin koira suostuu vetämään. Käytännössä tasan niin paljon kuin tavaraa on pakko ottaa mukaan. Jos on yksi pieni koira ja pitkä reissu niin kätevintä on että ihminen vetää pulkkaa ja koira hinaa ihmistä. Koira voi suhteuttaa vedon voimiensa mukaan ja kahden vetäjän voimalla on kerrannaisvaikutus kuormaan. Eteneminen on huomattavasti nopeampaa ja kevyempää kuin että koira yksin raahaa kuollutta painoa perässään. Näin mikäli käytössä on edes jonkinlainen ura. Jos mennään umpista, ei koira useinkaan  osaa kulkea järkevästi suoraan vaan kiemurtaa ja siksakkaa hiihtäjän edessä jonka aika kuluu koiran opastamiseen. Silloin on kätevintä että hiihtäjä tekee edellä uraa ja koira vetää pulkkaa perässä. Pahassa umpisessa hiihtäjä voi kiinnittää liinan aisasta vyöhönsä ja auttaa koiria jos ne jäävät jumiin tai uppoavat kokonaan puuteriin. Mutta jos pulkka kaatuu hiihtäjän aukoessa uraa, meno tyssää kunnes hiihtäjä on rämpinyt takaisin pulkan luo ja pukannut sen pystyyn. Mukava lisä muutenkin raskaaseen etenemiseen… Jos pulkan edessä on kaksi tai etenkin jos on vielä useampi koira, vetävät ne kyllä kaiken sen mitä pulkkaan keksii pakata. Pulkka painaa helposti reilusti yli 100 kg likemmäs parin viikon reissulla ja sitä kiskomassa riittää kaksi n. 35 kiloista koiraa. Oikein jyrkissä nousuissa pääsee avuksi toki työntämään ja umpisessa eteneminen on heikkoa ilman edellä kulkevaa uran aukaisijaa. Yhdelle koiralle en laita kuormaa kuin puolitoista kertaa koiran painon umpiseen/huonoille urille ja max 2,5 kertaa koiran painon hyville urille. Eli 30 kg koiralle n 70 kg pulkka. Tätä on käytetty lähinnä treeninä kotona vedättämällä yhdellä koiralla yhtä aikuista kelkkaurilla. Työstä se näyttää käyvän 10 km jälkeen. Mutta edelleen, olen säälittävän hentomielinen ihminen. Varmasti ne vetäisivät pakon edessä paljon enemmänkin.

 

Paljonko ruokaa koiralle pitää ottaa mukaan?

Kun valjakkotreenissä oleva vetokoira lähtee talvivaellukselle ei ruuan määrässä tarvitse tehdä juurikaan muutoksia. Jos sattuu kovat pakkaset reissulle niin puhdasta rasvaa mukaan lisäenergianlähteeksi. Tai jos on pitkiä ja raskaita päiviä niin silloin myös annetaan rasvalisä. Talvireissuilla meillä on ollut mukana n. 1 kg lisärasvaa per 30 kg koira. Aina on jäänyt kotiintuotavaa. Kesäreissulla ollaankin hankalamman tehtävän edessä kun rasitus kotona ei millään vastaa vaeltamisen rasitusta. Puolitoistakertainen annos on ollut käytössä ja rasvaa on kesälläkin kannettu pieniä määriä mukana. Se on tosin syötetty yleensä jo alkumatkasta kun etenkään helteellä ei loputtomiin säily. Päivittäin vapaana juoksevat ulkokoirat eivät kuitenkaan nosta kulutusta patikkaretkellä niin paljon kuin luulisi. Yhdellä reissulla koirat jopa lihoivat.

 

Varsinaisen iltaruuan lisäksi koirille on annettu päivän aikana myös koirankeksiä. Kun kaksijalkaise pitävät lounastaukoa niin nelijalkaiset ovat saaneet aina myös keksiä jaksaakseen reippaina. Kolmelle koiralle kulkee pulkassa talvella 500 g keksiä/päivä. Kesällä vähän vähemmän. Siitä riittää jokaiselle pari kourallista per tauko. Kesällä keksiä voi käyttää myös palkintona hyvistä suorituksista ja luoksetulon varmistimena.

 

Ruoka valmiiksi annospusseihin?

Tästä on kaksi koulukuntaa. Toiset mittaavat kaiken grammalleen päiväannoksiksi ja pakkaavat pikkupusseihin, toiset rouhivat suuresta säkistä päivittäin joko mitalla tai tunteella. Annospussimenettely puoltaa paikkaansa kun koiria on matkassa yksi tai maksimissaan pari-kolme, sitä useammalle esityö kotona on aikaavievää ja oikeiden pussien löytyminen oikeille koirille maastossa toisinaan hankalaa. Helpoin mielestäni on reissun aikana annospussisysteemi, ei tarvitse kun napata mikä tahansa pussi käteen, kumota se kuppiin ja valmista on. Ruoka ei varmasti lopu kesken ja lisäenergiaa saa ottamalla käyttöön sitä varten pakatuista pussiesta osia. Mutta tosiaan kun koiria on useampi, säkistä kuppeihin lappaminen on jo nopeampaa sekä tuottaa paljon vähemmän jätettä. Suuren säkin mukaanottamisessa on kuitenkin oltava tarkkana ja mietittävä sen todellinen riittävyys koko reissun ajaksi. Lisäenergiaa on hyvä olla saatavilla erikseen pakattuna, joko rasvaa tai muuta ylimääräistä evästä, jotta voidaan aina ruokkia koira päivän rasitusten vaatimalla tavalla. Lepopäiviä käytetään yleensä koiran tankkaamiseen, joten silloin niille on yleensä tarjottu kaksi kunnon ateriaa. Sekin on huomioitava ruokia pakattaessa.

 

Vettä?

Kesällä vesi ei Lapissa yleensä ole ongelma. Jos sitä ei tule taivaalta niin kengät kastuu muutaman kilometrin välein puroilla ja soilla. Pari erittäin opettavaisen kokemuksen jälkeen kulkee meillä kuitenkin aina 0,5 l juomapullo mukana puhtaasti koiria varten. Ei ole paljon 3-4 koiralle, mutta toisinaan juuri se ratkaiseva tekijä… Yleensä koirat löytävät kesällä vettä ihmistä tehokkaammin ja tekevät joskus pitkiäkin mutkia matkaan juotavaa hakeakseen. Vapaana vaeltavat koirat huolehtivat juomisestaan ja kahlaamalla jäähdyttelystä täysin omatoimisesti. Kokemattomat koirat opivat nopeasti muiden esimerkistä miten kannattaa toimia. Vaikka koirat olisi komennettu taakse tai remmissä jostain syystä, päästän ne aina kulkemaan vapaasti veden äärelle tultaessa. Jos ne tahtovat alkukesän sulamisvesissä jääpalojen sekaan uimaan niin mikä minä olen estämään… Yhtään flunssapotilasta ei ole vielä avantouinti reissussa tuottanut.

 

Talvella olen ottanut tähän problematiikkaan sellaisen kannan että nesteytän koiria mahdollisimman hyvin. Ne tekevät raskasta työtä aisoihin sidottuina joten nestehuolto on yksi päätekijä koirien jaksamisessa. Aamulla ensimmäisenä juotetaan litra lämmintä vettä maustettuna tonnikalalla tai kuivatulla maksalla. Parin tunnin kuluttua siitä lähdetää liikkeelle ja mukana on 1L termos sekä vähintään 1,5 L pullo vettä 2 koiralle. Kolmelle se on liian vähän. 1,5L:sta saattaa mennä puoletkin matkan aikana tauoilla juotettaessa. Silloin koirat juovat useinmiten mielellään ihan puhdasta vettä pieniä määriä kerrallaan, 1-1,5 dl/koira. Juottotarpeen oppii näkemään ja yleenä raskaiden osuuksien jälkeen koirilla on jano kuten ihmisilläkin. Samoin jos koirat alkavat haukkoa paljon lunta, tarjoan vettä. Päivän päätteeksi koirat juotetaan palautusjuomalla jonka määrä vaihtelee jäljellä olevan vesimäärän mukaan. Termos tyhjennetään kokonaan ja siihen lisätään kylmää vettä. Saisi olla mielellä litra/koira muttei yleensä ole niin paljon kun ei ole mitä antaa. Veden jälkeen annetaan yleensä keksiä ja/tai rasvaa myös koska pääruuan antaminen venyy tavallisesti vähintään pari tuntia, joskus pitempäänkin. En tiedä miksi, mutta niin se aika leirissä rientää. Ja kun ruoka tarjotaan lämpimänä ja liotettuna, vie esim lumen sulattaminen oman aikansa. Palautusjuoman voisi optimitapauksessa täydentää tuoreella snaksilla, kuten jäisellä kalalla, lampaanpalalla tms. Lyhyillä reissuilla näitä onkin ollut mukana ja koirat ovat tykänneet. Pitkillä reissuille kuorman paino asettaa esteitä painavan umpilihan kuljetukselle. Tosin ”palautussnaksin” edut tuli todistettua sitten kun niitä ei taas ollut mukana, joten luultavasti jotain sen tyyppistä tulnee tästälähin ahkioon aina pakattua. Painoista viis.

 

Koiran varusteet?

Ruuan ohella: panta, ruokakuppi (tersäkuppi ehdottomasti; siinä voi sulattaa lunta ja lämmittää vettä kaminan päällä eikä se mene tuusannuuskaksi kun sitä kolhitaan kivikossa), remmi ja vaijerinpätkä, talvella litran termos + 1,5 L vesipullo; siinä on alkua koiran varustevalikoimalle. Tarpeellisiksi on havaittu myös seuraavat:

 

Kampa: sillä saa repun liiskaaman märän turkin alla olevan ihon hengittämään ja koira NAUTTII kampaamisesta. Talvella sillä saa jääpaakut turkista jos keli on sellainen että tuuli pakkaa turkkiin lunta. Aisoissa oleva koira ei voi päivän aikana kieriä lumessa ja puhdistaa turkkiaan, illalla paakut eivät välttämättä helpolla enää lähde. Myös jos koiralla on karvanlähtö reissun aikana sen oloa voi helpottaa kampaamalla etenkin valjaiden kohdat. Irtokarva ei ole eriste vaan kuollut kerros joka imee itseensä kosteutta ja koira tarvitsee enemmän energiaa lämmöntuotantoon ”tumpputurkissa” kuin ilman sitä.

 

Tossut: vähintään 3 settiä per koira. Tossuja hukkuu ja rikkoutuu ja lisäksi jos ei ihan joka päivä saa kaikkia kuivaksi on jotain edes laittaa jos tilanne sitä vaatii. Tossuja voi käyttää ennaltaehkäisevästi karhealla jäällä tai suojaamaan jo kolhuja saaneita polkuanturoita. Tuoreen lumen muodostaessa palluroita tassunpohjiin tossutus poistaa ongelman kokonaan. Sanotaan, että tassukarvojen pitäminen lyhyinä vähentää lumen paakkuuntumista tassuihin. Koskaan en ole leikannut tassukarvoja, enkä näe mitään syytä niitä leikellä. Eniten pallukoiden muodostumiseen vaikuttaa karvan laatu, toiseksi tassun rakenne ja kolmanneksi koiran työskentelyn intensiivisyys. Mihinkään näistä ei voi sanottavasti vaikuttaa, joten ongelmatassuihin tossut tarpeen mukaan tai saa varautua välillä pallojen poistamiseen. En ole kokenut koskaan pallukoiden muodostumista suureksi ongelmaksi paitsi pehmeäturkkisilla koirilla. Niitä en sitten olekaan lähtenyt erämaahan raahaamaan, vaan jätän suosiolla varmat ongelmat kotiin.

 

Jyrkissä ylämäissä takajalkojen tossuista on ahkiokoiralle enemmän haittaa kuin hyötyä tassun normaalin mekanismin toiminnan estyessä pito heikentyy merkittävästi. Parinkin päivän tossutus (kesällä myös) voi auttaa niin hyvin että sitten ne voi jättää pois, kun taas ”jospa se vielä yhden päivän menisi” –periaatteen noudattamisesta seuraa ongelmia koko loppureissun ajaksi. nimim. kokeiltu on. Koiran tassujen tarkastus muuttuu reissussa maanisuutta lähenteleväksi pakkomielteeksi. Aamulla ensimmäiseksi, illalla viimeiseksi, joka tauolla sekä monta kertaa siinä välissä. Tassuja EI VOI tarkastaa liian usein eikä vaiva ole iso. Hyöty puolestaan on kun pääsee puuttumaan ongelmiin ennen kuin niistä tuleekaan ongelmia.

 

Niklaksen tassuihin corduraa ja ilmastointiteippiä Inarissa

 

Canicur-tabletit: Kerran olisi erittäin kipeästi näitä tarvittu ja ei ollut mukana. Nyt on, aina. Suolistolääke joka oikeasti auttaa jos koiralle tulee paha ripuli, joka on etenkin talvella todellinen ongelma. Ei paina paljon.

 

Nutrigel energiageeli: 1 tuubi (sikahintainen ainakin apteekissa). Talvella ei särkymävaraa isosti ole ja kun se on käytetty alkaa improvisaatio kysyä mielikuvitusta kun koira romahtaa avotunturissa -25 pakkasessa.

 

Varapanta: Nahkainen solkipanta joka käy kaikille.

 

Makuualusta: Taas mennään pehmoilu-osastolle, mutta talvella melkoinen mukavuustekijä koiralle. Kesällä näitä ei ole käytetty. Kun koirat talvella tekevät raskasta työtä päivät pitkät ja majoittuvat paljaan taivaan alle jossa ovat täysin säiden armoilla. Ne joutuvat ottamaan leponsa kovassakin pakkasessa tai tuulessa, joilta niitä on reissussa mahdoton suojata. Lämmön johtuminen lumeen ja lihasten jäähtyminen sen sijaan on yksinkertaisesti estettävissä. Minulla kun kerta kerran jälkeen ärsyttää katsella niitä jääkuoppia joista koirat ”levoltansa” nousee, ja joihin taas panevat maate. Tavallisesta ihmisten paksuhkosta makuualustasta saa 3 koiranalustaa. Päälle ommellaan ensisijaisesti halvasta mutta mielellään kestävästä ja täysin venymättömästä kankaasta patjansuojus. Kynnet raapivat muuten solumuovin repaleiksi ensimmäisenä iltana. Patjansuojuksen yhteen kulmaan ommellaan lyhyt lenkki hihnasta. Hihnalenkistä alusta kiinnitetään sulkurenkaalla pääketjuun ettei tuuli vie sitä. Patjansuojuksen pitää olla ohut, silllä se kastuu kun koira sulattaa patjalla olevan lumen. Ohut kangas ei ole työläs käsitellä vähän jäisenäkään, paksu menee ihan tönkkiin ja painaa hirvittävästi. Saa varautua siihen että patjat reissussa rähjääntyy ja osa niistä revitään ainakin osittain. Vahingosta viisastuneena en jätä koirille välipäivänä makuualustaa, silloin se helpoiten paremman tekemisen puutteessa nakerretaan silpuksi.

 

Megi nukkuu makuualustalla käsivarren maastoissa

 

Ensiapupakkaus mallia koira: Jos ihmisten yleisin tapaturma retkellä ovat erilaiset viiltohaavat ja muut pienet ihovauriot, niin yleisimmät asiat jotka vakavasti vaarantavat koiran mahdollisuudet selvitä reissusta on tassuvammat ja paha ripuli. Jos tassuun tulee pieni haava tai kynsi repeää, voi koira oikein hoidettuna jatkaa matkaa ilman suurempia ongelmia jos se omasta mielestään on kykenevä kävelemään. Täysin liikuntakyvyttömän yli 30 kg koiran kanssa en tahtoisi joutua maastossa tekemisiin, mutta ajatuksissani kun olen tilannetta simuloinut, niin varmaan rakentaisin purilaat, jos tarveaineita ympäristöstä on saatavilla. Ja jos koiraa on pakko siirtää avomaastossa lähemmäs puurajaa niin eikun rinkka tyhjäksi ja rekku kantoon. Sanomattakin lie selvää että ison katastrofin sattuessa retken luonne muuttuu oleellisesti, päämäärän vaihtuessa maisemien katselusta kaikkien osapuolten raahaamiseksi takaisin tienvarteen…

 

Mutta siis pikkunirhamien varalle koirilla on oma EA-osasto joka koostuu tikkausvälineistä ja tassujen sitomiseen ja suojaamiseen keskittyvistä materiaaleista (sis. sidetarpeiden ohella myös corduratossuja+ilmastointiteippiä) sekä suuresta määrästä pumpulia. Sakset on tosi kätevät kun pitää leikellä karvaa haavan reunoilta ettei karva liiskaannu haavaan ja estä sitä hengittämästä. EA-materiaalin kanssa on erämaassa lähdettävä ajatuksesta että ensimmäinen hätäapu ei koskaan riitä. Koira voi joutua kulkemaa kolme-neljäkin päivää risalla tassulla ja mitä se hyödyttää jos vahingon tapahduttua tassussa on kaunis paketti, mutta seuraavana päivänä ei ole mitään mihin kuluneen ja likaisen siteen vaihtaisi? Sillä sama mitä tekee, viritelmät tassussa joutuvat kovalle kulutukselle ja niitä pitää vaihtaa tai vahvistaa vähintään kahdesti päivässä. Varvasväleihin tuleva pumpuli varsinkin on kertakäyttöistä, paitsi jos on niin Houdini että saa sen pysymään siteen sisällä kuivana. Silloinhan sitä voi käyttä monta kertaa. Samoin liimasiteet yms on kertakäyttöistä joskin kätevää niin kauan kuin sitä riittää. Jos sidemateriaali on jämäkkää ns. idealsidettä, sen voi pestä ja kuivata ja käyttää moneen kertaan kunhan vaihtaa haavaa vasten olevat kerrokset aina tuoreisiin. Erämaassahan haavanhoito ei ole mitenkään optimaalista ja perustu korkeaan hygeniaan vaan siihen tosiasiaan että pidetään vauriokohta mahdollisimman puhtaana ja estetään lisävahingot. Kotona voi lutrata desinfektioaineita ja kikkailla kumihanskojen ja steriilien taitosten kanssa, maastossa ei.

 

Tässä ennen reissua hauskaa puuhasteltavaa koiran kanssa: opettele tekemään tassupaketteja ja testaa niitä iltalenkillä. Varoitus: parketti on liukas kun jalassa on sidetuppo. Ikävä jos koira reväyttää lihaksen näissä treeneissä eikä pääsekään mukaan… Mutta sidoksen oikea kireys, sopivat materiaalit, pumpulin määrä varpaanvälissä, liimasiteen käyttökelpoisuus, jesus-teipin määrä per jalka ja entäs jos haava onkin kannuskynnen yläpuolella jne. pikku yksityiskohdat on mukavinta setviä kotona eikä kaatosateessa kivikossa. Samassa yhteydessä voi muuten leikata koiralta kynnet ja tutkia tassuja muutenkin, jotta tietää miltä ne näyttävät normaalisti. On sitten mihin verrata jos ongelmia näyttäisi tulevan.

 

Kalavaaka 5 kg: Kesällä koiran reppujen molempien lohkojen tulee olla samanpainoiset. Reissussa ruoka hupenee ja vettä sataa, lähes päivittäin on tarpeen säätää kantamuksen sisältöä ja tasapainoa. Pikkuinen kalavaaka säästää ainakin puoli tuntia säätämistä aamuisin, kun molemmat puolet saa samanpainoisiksi ilman kokeilua.

 

Kanoottisäkit: Kesällä on taloudellisinta pakata kaikki koiranrepuissa matkaava vedenpitäviin kanoottisäkkeihin. Vaikka koira vihaisi vettä, se onnistuu kastelemaan reput joka tapauksessa. Mitkään muovipussiviritelmät eivät kestä sitä kyytiä mitä koira reppujen sisällölle päivän aikana antaa. Bonuksena koira saa takuuvarmat ponttoonit vesistönylitykseen. Kokeneet koirat kelluskelevat taivavasti reppujen kanssa jopa virtaavassa vedessä eikä kokematonkaan niiden kanssa hukkumaan pääse millään.

 

Muovikauha: koiranruokien hämmentämiseen. Niitä pitää kuitenkin aina sössiä ja sitten on sormet tahnassa. Voidaan korvata paikanpäältä löytyvällä puutikulla.

 

Mitta: testattu ja toimivaksi todettu mitta ruuan kauhomiseen koirille jolla saadaa kaikille sopivat annokset.

 

Kun kaikki em. asiat ovat saaneet osakseet riittävästi pohdintaa ja mieleiset ratkaisumallit on kehitetty sekä testattu, ollaan jo aika hyvässä tilanteessa retkeilyä ajatellen. MUTTA: Itse maasto-osuuden lisäksi on hyvä kiinnittää huomiota myö meno- ja paluu matkaan. Harva meistä kun asuu alle 500 km päässä vaellusmaatoista, on muistettava, että automatka on myös koiralle rasittava. Ennen lähtöä se olisi hyvä juottaa, matkan aikana mutta ainakin ennen maastoon lähtöä koiralle on hyvä antaa juotavaa ja jotain syötävää, vaikka kourallinen keksiä. Palattaessa maastosta autolle meillä odottaa aina kokonainen koirankeksipaketti autossa. Se ei pilaannu kesällä eikä jäädy talvella, vaan on käyttökelpoista kaikissa olosuhteissa. Heti juoton jälkeen koirat pääsevät autoon lepäämään ja koko paketti syötetään niille kiitokseksi onnistuneesta reissusta. Mikäli kaupat on auki on tapana hakea koirille vielä kyljyksenpalat. Nekin ovat vetäneet koko reissun ajan vain yhtä ja samaa muonaa, joten raaka liha on mukava tapa kruunaa niidenkin retken päätös.

 

Retken ennakkovalmisteluiden ja lopetuksen jälkeen vielä muutama sananen itse maasto-osuudesta. Ensimmäinen päivä on pahin. Sama monesko retki menossa ja miten kokeneita osallistujat koiraa myöten ovat, eka päivänä homma tökkii. Kesällä koirat juoksevat kurittomasti aina väärään suuntaan, eivät tule luokse, nahistelevat ja häiriköivät kaikin tavoin. Talvella meno tökkii ylämäissä, alamäissä puolestaan on liikaa vauhtia, ne pysähtelevät kuseksimaan turhaan ja vilkuileva taakse ja sivuille. Suuntakomennot on ihan hukassa ja niitä joutuu opastamaan pannasta vetäen. Pysähtyminen yli 5 sekunniksi on hankalaa kun sen jälkeen alkaa nyhtäminen ja matkaan säntäämisen yrittäminen pienimmästäkin vihjeestä. Puolimatkassa jo tulee epätoivoinen olo: tätäkö tämä on koko retki?! Ei se ole. Heti toisena päivänä meno tasoittuu, homma alkaa sujua ja juna kulkee rutiinilla lopun reissua. Oikeastaan ensimmäisen päivän ihan pahin hetki on se kun irtaannutaan autolta. Etenkin talvella parkkipaikat on rakennettu siten että niiltä tehdään VÄHINTÄÄN 90 asteen käännös uralle ja sepä onkin antoisaa pulkan ja tupla-aisan kanssa nopeudella 30 km/h kun parkkiksen pohja on jäässä eikä jarru pidä. Ja sama se vaikka olisi koira vetämässä hiihtäjää ja pulkkaa, autossa kangistuneisiin jalkoihin kohdistuu suuret paineet taiteiltaessa koiran perässä lähtökiihdytyksessä pulkan repiessä kaarteessa kroppaa tangentin suuntaan. Tunturissa on kuitenkin se hyvä puoli että yleensä lähdetään kipuamaan ylämaille, joten pahin kaahaaminen loppuu kyllä alun parin kilometrin jyrkkiin nousuihin.

 

Kesällä kun koirille on laitettu reput selkään, ne sotkeutuvat perusteellisesti 20 sekunnin välein mihin tahansa liinaan, solkeen tai irtohihnaan joka on niiden ulottuvilla. Ja jos koiria ei pidä kiinni auton lähellä omaa rinkkaa selkään sovitellessa ja muita viime hetken säätöjä tehtäessä, ne katoavat tutkimaan omiaan ja kuseksimaan vieraiden autojen pölykapseleihin. Lisäksi ne tönivät toisiaan ja kaikkia ulottuvilla olevia repuillaan kuin tarkoituksella ja pyörivät hankalasti jaloissa. Lähtö autolta on tapana suorittaa hallitusti takana kävellen, sillä muuten koirat ehtivät sekunneissa innoissaan niin kauas ettei mikään ääni niitä enää tavoita. Jos paikalla on muita ihmisiä niin koirat on lisäksi kiinni. Lähtöpaikat pyritään mahdollisuuksien mukaan valitsemaan syrjään vilkkaimmilta parkkialueilta. Sitten kuitenkin tulee se hetki kun ollaan edetty sietokyvyn rajamaille ja jalkoja kolhiva, läähättävä ja ”takana”-käskyä toistuvasti rikkova lauma päästetään vapaaksi. Näyttää sille kuin koirat olisi yllättäen kytketty pikakelaukselle, sellaisella nopeudella ne puuhaavat. Meno on jo lähellä hysteeristä, mutta onneksi vain hetken aikaa. Vartin päästä koirat hakevat omat paikkansa kulkueessa, katsovat ihmisistä summittaista suuntaa mutta juoksentelevat kuitenkin vielä paljon ympäriinsä varmoina siitä että muut löytävät aina jotain kiinnostavampaa kuin mitä oman nokan edessä on. 10-15 km myöhemmin ja etenkin ensimmäisen tauon jälkeen meno tasoittuu huomattavasti. Illalla ne ovat jo ihan valmiita levolle ja seuraava päivä on paljon tasaisempi.

 

Päiviin on hyvä kehittää edes summittainen rutiini, niin koirien on helpompi jäsentää olemistaan. Itsellä on tapana ilmoittaa koirille että on ”tauko” silloin kun ollaan pitempään paikallaan, syödään ja juodaan ja levähdetään. Koirat pistävät talvella aisoissa maate juotuaan ja keksiä saatuaan. Kesällä otetaan reput pois ja koirat saavat verrytellä hetken kunnes pistävät lepäämään. Taukoja on talvella 1-1,5 tunnin hiihdon jälkeen ja kesällä max 2 tunnin kulkemisen jälkeen. Muut pysähdykset on vain seis tai tänne ja koirat tietävät että stoppi on tilapäinen, maisemien tähystystä, kuvaamista tai suunnistamista. Kun päivän urakka on tehty, ollaan ”perillä” ja koiria kehutaan kovasti sekä aletaan virittää makuupaikkoja. Muutaman kämpässä vietetyn yön jälkeen koirat kipittävät pitkänkin päivän päätteeksi huomattavan hyvää vauhtia kämpän pihaan ja reipastuvat kummasti aina kun haistavat savua tai näkeävät kaukanakin tuvan ajatellen että taas kun talo löytyi ollaan ”perillä”.

 

Muuten oleminen on joka retkellä omanlaistansa. Koirat on mukana, kuuluvat kalustoon, mutta pääpaino ainakin meillä on itse vaeltamisessa ja luonnossaolemisessa. Leirin ja kulkemisen rutiinit rytmittävät päivän, illalla rentoudutaan, huolletaan koiria ja kerrataan päivän tapahtumia sekä suunnitellaan seuraavan päivä reittiä. Tapana on laittaa joka retkeen (viikko tai pitempi reissu) ainakin yksi vapaapäivä jolloin ei edetä minnekään. Etenkin talvella se on pulkanvetäjille ehdottoman tarpeellinen. Silloin koiria juoksutetaan vain vapaana pariin kertaan, hemmotellaan ylimääräisellä ruoka-annoksella sekä kampaamisella ja ylenmääräisellä huomiolla. Ja vaikka tästä kaikesta saa sen käsityksen että koirat vievät kaiken ajan ja ajatukset maastossa oltaessa niin ei se niin mene. Kesällä 90% ajasta saa keskittyä ihan muihin juttuihin, koirat huolehtivat omasta olemisestaan. Talvella koirien hoitoon menee paljon enemmän aikaa, mutta silti ehtii kevyesti myös itse levätä ja nauttia olemisestaan. Koirien avustamana eteneminen talvella on kevyempää ja nopeampaa, joten päivän päätteeksi niiden hoitoon käytetään vastavuoroisesti enemmän aikaa. Ilman koiria on koko ilta omaa aikaa, mutta päämäärään pääseminen vaatii paljon suurempia ponnistuksia.

 

Ruufus rentoutuu Paistuntureilla

 

Tätäkin juttua jatketaan sitä mukaa kun asiaa tulee mieleen tai kantapään kautta kokeiltua. Ja koska vain muutos on pysyvää, vaihtuvat myös rutiinit ja käsitykset reissujen myötä. Hyvää matkaa!

 

Takaisin artikkelisivulle

 

 

 

Back home