Finnrock sellaista sattuu

 

Kesäkuu

 

Toukokuu 2008 muutti kaiken

Heihei Rovaniemi taas vähäksi aikaa. Lähdetään ottamaan selko tällä kertaa Kainuulaisista. Kerrotaan lisää kun tiedetään mitä ja missä. Jokatapauksessa KIITOS PAULA JA MIKA!

 

Vappu 2008 oli KESÄ

Kun Napapiirillä voi vappuna kulkea 3 päivää shortseissa ja topissa, on maailmassa jotain pahasti vialla? Tosin ei tullut juuri sillä hetkellä mieleen valittaa muuta kuin ehkä veden lämpötiloja. Mutta vappuna perinteisesti talviturkki lähtee, niin tänäkin vuonna. Jääälauttoja ei onneksi nyt ollut rannassa operaatiota hankaloittamassa eikä vesi ollut noussut tulvalukemiin.

 

Korkattiin myös grillikota, eli siirryttiin virallisesti ulkoruokintaan mansikkahillolla ja jätskillä kuorrutettujen muurinpohjalättyjen merkeissä. Nam! Grillauskausi sinänsä jäi aloittamatta kun ei millään jaksanut putsaa grilliä. Mieluumin tuli löhöiltyä patjalla auringon porotuksessa grillaillen lähinnä omaa nahkaa. Lumet lähti nurmikolta ennätyksellisesti 2 päivässä ja lopulta hiekkalaatikkokin oli sula.

 

Sulamisesta puheenollen… Niin se suli sitten jääpatti tien päästä risteyksestäkin ja kaikki sulamisvedet vastapuolen penkasta päättivät valua jokea kohti näin auennutta lyhyempää reittiä - tieuraa pitkin. Olin hyvässä uskossa pitänyt vesi-sohjo –projektista vapaata yhden päivän ja se oli muutenkin erittäin onnistunut ja mukavan leppoisa päivä. Kakkalasti kuitenkin kasaantui koko päivän tienvarressa kunnes kohtalaisen puron jo muodostuttua renkaanuriin älysin vihdoin puolenyön aikoihin lähteä lapiohommiin. Melko viimetippa olikin kyseessä kun tarkoituksena kuitenkin on ajaa tietä pitkin autolla. Meinasi nimittäin siirtyä puolet tiestä rinnettä alas. Sillan alla kulkevalla purolla puolestaan oli tiukat paikat mahtua virtaamaan, joten jännitystä (ja lapioitavaa) riitti silläkin saralla joka päivälle.

 

Juuri ennen vappua 2008

Käytiin ensimmäistä kertaa Ranuan eläinpuistossa ja motiivina oli näyttää Mikille kotimaisia eläimiä + vähemmän kotimainen jääkarhu. Reissu onnistui yli odotusten pikkumiehen katsellessa haltioituneena jokaista hiirtä, myyrää, lintua, sutta ja hirveä. Jääkarhua Miki kutsui tuttavallisesti Otoksi, koska se oli iso, valkoinen, pörrökarvainen ja nukkui sikeästi häkissään. Ihan niin kuin Otto-malamuutti kotona.

 

Onnistuneen eläinpuistopäivän jälkeen ilta kotona olikin sitten rutkasti epäonnisempi. Päästin Grönskit irti häkin siivouksen ajaksi kun olivat taas halkeamaisillaan tekemisen puutteesta nökötettyään koko päivän häkissä. Kelirikkoaika, kun ei pääse oikein millään mihinkään juoksemaan on niille tosi koettelemus. Vain hetken päästä kuului kova törmäyksen ääni ja vihlovaa kirkumista. Olivat paahtaneet pihasta metsää kohti ja Dennis oli törmännyt rekikatoksen pystytolppaan. Teräväreunainen kakkosnelonen oli osunut sitä ilmeisesti olkapäähän. Huuto oli korvia raastavaa ja se roikotti onnettomana etujalkaansa ilmassa. Odoteltiin kymmenisen minuuttia ja sain sen rauhoittumaan ja siirtymään tarhaan. Käpistelin jalan varpaista alkaen ja kosketusarkuus alkoi kyynerpään yläpuolella. Ei siellä mikään kuitenkaan irtipoikki ollut, mutta pitemmälle en hirvinnyt mennä kun koiran kipureaktiot olivat niin voimakkaat. Se ei suostunut laskemaan painoaan loukkaantuneen jalan varaan vaan huusi joka kerta kun tassun kärki viisti maata. jep. Lavan tai olkavarren murtumaahan tässä juuri nyt tarvittaisiinkin. Lauantai ilta, ELL tavoittamattomissa, koira läähättää silmät päästä pullistuen ja kirkuu kun jalka liikahtaa vähänkään.

 

Tunnin yrittämisen jälkeen sain päivystävän ELL kiinni ja hänellä oli lisää ideoita vamman laaduksi. Tosin tietysti näkemättä koiraa ei voinut sanoa mitään tarkkaa, mutta totesi murtuman lisäksi jänteen katkeamisen tai nivelvaurion olevan mahdollinen kyseisenlaisessa traumassa jos koira ei vielä tunninkaan jälkeen tapahtumasta suostu laskemaan painoa jalalle ja on kovissa kivuissa.. Joo, kiitti kun lohdutti. Tosin eipä jalalle voi mitään näin vkl tehdä, kipulääkkeellä pitäisi maanantaihin saakka mennä ja sitten kuvata ja tutkia. Ei huvittanut yhtään pakata poikaa pitkän eläinpuistopäivän jälkeen uudestaan automatkalle sekä lisäksi ajeluttaa heiluvassa autossa tuskaista koiraa vain siksi että saan ELL särkylääkettä ja ison laskun. Niinpä kipitin sisälle tutkimaan särkylääkevarastojani. Sieltä löytyi koiran särkyläääkettä kuten muistelinkin ja Dennikselle nappi naamaan ELL ohjeistuksen mukaan, pehkuja alle pihalle, ettei jään päällä tarvitse makoilla ja muuta ei oikein voinut tehdä. Onneksi ilma oli kohtuu lämmin ja ei oltu luvattu sadetta, joten sen yö kopin ulkopuolella ei ihan kurjaksi muodostuisi. Niklaksen siirsin toiseen tarhaan ettei häiritse potilasta. Ja mielessäni ei muuten edes käväissyt ottaa sitä sisälle. Totaalinen laumasta erottaminen, talon oudot äänet ja hajut, kuuma, ei omaa tuttua koppia, kissa kiertelemässä ympärillä ja pikkupoika aktivoimassa… ei oikein potilaalle sopiva paikka. Dennis muutenkin stressaa eniten maailmassa sitä että joutuu laumasta erilleen, joten turha maksimoida sen henkistä kurjuutta fyysisen epämukavuuden lisäksi.

 

Illalla kun kävin koiria ruokkimassa, se jo tapaili painoa vahingoittuneelle jalalle, joten helpotukseksi totesin ettei voi olla murtunut eikä voi olla jänne paskana, tosin nivel voi edelleen olla rikki. Seuraavana aamuna ontui näyttävästi, ja kiljahteli edelleen kun liikahti äkisti tai kääntyi, mutta liikeratoja testatessa ei ollut edelleenkään rutinaa eikä ”irtopaloja”. Jospa vaan kolautti ja venäytti…? Toivon totisesti niin. Iso vamma alle vuoden ikäiselle koiralle luissa tai nivelissä vaikuttaisi varmasti sen kykyyn toimia vetokoirana. Alalla jonka se vasta viikkoja aiemmin oli löytänyt elämäntehtäväkseen. Ei auta kun odottaa ja katsoa mille se alkaa.

 

Seuravana päivänä hienot ilmat jatkuivat, joten päätettiin avata retkeilykausi. Otettiin Vauden lastenkantorinkka talviteloilta käyttöön ja käveltiin Vaattungissa Napapiirin retkeilyalueella pikku lenkki. Karhukummun laavulla tulisteltiin ja syötiin. Porukkaa oli paljon liikkeellä, yäk, joten opin ainakin sen että Napapiirille mennään vain viikolla ja mieluiten vielä sateessa/tuulessa. Meillä oli 4 koiraa mukana, Otto, Ruufus, Agnes ja Damas, jotka toimivat hienona malamuuttimainoksena kaikille vastaantulijoille – koirien kanssa kulkeville ja muille – kävellen vapaana, mutta taakse komennettuina hallitussa muodostelmassa. Paitsi Damas jonka koulutus on vielä ehkä hhmmm… HIEMAN kesken. Tosin todettiin että jos grönskit olisivat olleet mukana, Damas olisi näyttänyt temppuilustaan huolimatta täydellisen opetetulta ja sivistyneesti käyttäytyvältä. Kaikki on suhteellista.

 

Näiden seikkailupäivien jälkeen tuli sitten luvattu lämpöaalto. Mittari kipusi päivällä reilusti yli +10 asteen ja yölläkin oli +5. Se tiesi kovaa urakointia ja kilpajuoksua sulamisvesien kanssa. Ensinnäkin pitää vahtia siltaa ja sen vesimäärää joka tahtoo pari kertaa keväässä ylittää kulkuaukon kapasiteetin. Jos niin pääsee käymään, tulva vie tien mennessään ja jään eristyksiin muusta maailmasta auton jäädessä pihalle katkenneen tien väärälle puolelle. Toisekseen tienvierustan oja täyttyi vinhaa vauhtia ja ojassa makaava lumi muuttui vetiseksi sohjoksi kunnes kyllästyi ja vesi nousi tien penkoille saakka. Silloin tartutaan lapioon, kävellään ojan alapäähän ja aletaan avaamaan vedelle kulku ura sohjoon. Kuvaan kuuluu kahlaaminen yli saappaanvarren syvässä vedessä ja kurottelevista työasennoista johtuva selkäsärky. Ojan pituus on nimittäin 200 metriä. 10 tai 50:kin jäistä vettä tulvivaa sohjoista ojametriä menisi vielä ihan harrastuksena, mutta sen jälkeen hommaan tulee työn maku ja jaloista menee tunto. Miki sai myötätunnosta nuhan kun katseli tienpenkalta äidin märkää rämpimistä syvänteissä.

 

Huhtikuu 2008 oli opettavainen

Lainakoirien pikkuhiljaa siirtyessä kotia kohti, alkoi myös omalla porukalla jähdyttely talven kiivaan ajokauden päätteeksi. Vedettiin kolmisen kertaa viikossa 4 tai 6 km lenkki ja tehtiin reittiennätys melkein joka kerta! Yöpakkaset nimittäin teki urista kiitoratoja jotka aamun aurinko sopivasti pehmitti tassuille ystävällisemmiksi. Nöillä reissuilla oli vetämässä myös Dennis, joka ensihetkestään lähtien toimi reen edessä liinoissa kuin vanha tekijä. Täysillä painaa, paikallaan odottaa ja taas rynnistää täydellä höyryllä matkaan kun jarrun löysää. Lupaa erinomaista ensi syksylle kun se joutuu jo tosi prässiin heti alusta lähtien.

 

Denniksen lisäksi pentujen ”rekikoirakoulun pääsykokeissa” kävi pari muutakin kokelasta ja yksi jäi tulematta ”henkilökohtaisiin syihin” vedoten. Tässä kohtaa kelit loppuivat vähän kesken, olisi ollut hyvä vielä viikko pystyä ajamaan. Mutta lähtöpaikka pihassa meni niin jäälle, ettei uskaltanut enää startissa riskeerata koirien lapoja ja selkiä. Janin Damas juoksi valjakossa kolme kertaa hyvällä menestyksellä. Eli eka kerralla ymmärsi miten liinat rajoittavat liikkuma-alaa vapaanajuoksemiseen verrattuna ja että vieruskaverin kanssa ei aleta ”keskustelemaan asioista” töiden aikana vaan kuskilla on näihin juttuihin hyvinkin tiukka linja.

 

Tokalla + kolmannella kerralla Damas osasi jo startata käskystä ja jopa paikoin innostui vetämään. Enimmäkseen se kuitenkin joutui keskittymään omaan olemiseensa suhteessa muihin, pääliinaan ja uraan. Huomio kiiinnittyi helposti johonkin sivulla ja taas meni hetki ennen kuin se oli ”matkassa mukana”. Kun se alkoi tosissaan pöllöillä sivuille ja pääliinan yli, lisäsin hiukan vauhtia, ja kun se keskittyi juoksemiseen hidastin sen mukavuusalueen alarajalle. Näin se oikein tehdessään pääsi helpolla ja muuta puuhatessaan joutui koville. Pysähdyksiä tehtiin ainakin 3 kpl vajaan 2 km matkalla. Huomioitavaa tässä on se, että tytöllä oli ekoissa valjakkotreeneissään toista kertaa valjaat päällä, eikä se ollut ikinä vetänyt mitään. Mutta homma oli siis kaikille osapuolille helppoa kun heinänteko.

 

Kiintoisan opetuksellisen tuokion meille sitten tarjosikin Saijan ja Mikon Kira, jolla oli jo potkurin- ja hiitäjänvetoa takanaan ikäänsä nähden mittavat määrät. Tein pari hirvittävää virhettä sen ensimmäisissä treeneissä, jotka oli suuniteltu max 1,5 km mittaisiksi muutamalla ”järjestätymis” tauolla. Ensinnäkin: en huomannut valjastuksen tohinassa että sille oli jäänyt nahkapanta kaulaan ja kireälle. Toisekseen päästin omistajat uran varteen katsomaan.

 

Startti sujui hyvin, vauhti oli sille sopiva, se laukkasi leikiten muiden mukana ja veti hyvin. Homma oli sille selvästi tuttua ja ehdin totisesti ilahtua sen otteista ensimmäisen 500 m matkalla. Sitten tavoitettiin ”iskä ja äiskä” ja mentiin niistä ohi. 20 m mietittyään Kira totesi että ”en mää tahdokaan tulla teijän kaa kun mä meen iskän ja äitin luo.” Hyppäsi penkkaan teutaroimaan, ja samassa sille selvisi valjakkoajon yksi perusasia: pyöräpaikalla asioihin ei voi vaikuttaa vaan juna kulkee vaan. Tästä kimpaantuneena se sitten heitti selälleen, vain huomatakseen että kireä nahkapanta tulppaa ilmankulun erittäin tehokkaasti. Kimposi taas jaloilleen, mutta koska panta ei säätynyt löysemmälle, jäi hirtyksiin ja alkoi seisingin kanssa kamppailemaan. Silloin oli jo pakko pysäyttää valjakon eteneminen ja mennä auttamaan panikoivaa. Ihmettelin miksi se hirttää ja hirttä vaan, vaikka kaiken järjen mukaan seisingin löysääminen pitäisi helpottaa tilannetta. Ja auta armias mikä tappelu siitä tuli kun koitin löysentää nahkapantaa! Kun koiralla oli jo kaula ja niska jännityksessä ja se tappeli näkymätöntä vihollista vastaan saadakseen hengen kunnolla kulkemaan niin minä menen sitten samaa paikkaa räpimään ja tietysti pantaa pitää hieman kiristää ennenkun solki aukeaa. Kun happi jälleen virtasi, se oli saanut koko hommasta täydellisesti tarpeekseen. Ei meinannut löytyä keinoa saada sitä ylipäänsä nousemaan jaloilleen, juoksemisesta nyt puhumattakaan. Vaihdoin pannan, joten Mona sai nahkapannan, jonka laitoin ekareikään. Mitään väliä vaikka juoksisi ilman pantaakaan kun on tottunut juoksemaan liinoissa. Kiralle piti sitä vastoin saada parempi panta kaulaan. Onneksi Saija ja Mikko tulivat tilanteeseen avuksi ja Mikko teki töitä varmaan 20 min ennen kuin Kira oli taas hanskassa ja lopetti kiukuttelun. Eli käveli ylipäänsä suoraan taluttimessa sinne minne Mikko halusi.

 

 Pohdittiin tilannetta ja valittiin 2 vaihoehdosta se työläämpi. Eli ei anneta periksi vaan laitetaan Kira takaisin valjakkoon ja ajetaan vähän matkaa. Sanomattakin muuten lie selvää että valjakon muut osapuolet järjestivät oma-alotteisesti melkoista meteliä ja hässäkkää keskenään Kiran kanssa puuhastelumme ajan, ja Miki istui reen kyydissä kuin herran enkeli eikä sanonut mitään.

 

Kira omalle paikalle valjakkoon ja ensimmäinen startti ei tuottanut toivottua tulosta, vaan 5 metrin jälkeen se heitti taas pyyhkeen kehään. Sitten seurasi toinen, hieman lyhyempi kurinpalautus sessio, jonka päätteksi Saija vuorostaan sai Kiran pelaamaan ja laittoi sen liinoihin. Sitten ajettiin 10 m ja juuri samalla hetkellä kun Kira alkoi temppuilla onnistuin pysäyttämään valjakon. Todettiin että nyt riittää kun MELKEIN onnistuttiin eikä viitsitä sitä enempää tällä kertaa stressata. Ajoin valjakolla 2 km lenkin kiitokseksi niiden kärsivällisydestä ja kun ohitettiin Kira joka eteni jalkamiesten kanssa, se innostui kovasti ja koitti pyrkiä perään. Ei siis ilmeisesti saanut elinikäisiä traumoja? Ajaessa ehdin päällisin puoli analysoida tapahtunutta ja jälkiviisaus on sitä parasta viisautta. OLISI pitänyt ymmärtää ja huomata.

 

Sovittiin sitten uusi käynti kun nyt taisi pääsykokeesta hylsy mapsahtaa…

Seuraavalla kerralla tehtiin kaikki toisin, eli omistajat jättäytyi sivuosaan heti pihaan saavuttuaan. Tosin Kira selvästi vaistosi että jotain vilunkia tässä nyt ollaan hommaamassa. En laittanut kun pari koiraa keulille ja Kiran heti perään, kun päätin ajaa vain 600 m, tien päähän ja takaisin, jotta varmasti onnistuisi. Isomman revohkan kääntäminen kesken lähtökiihdytyksen olisi tosi vaikeaa. Pahin skenario oli tietenkin että Kira ei lähde mihinkään vaan aloittaa temppuilun heti. Mutta nyt olisi ainakin varusteet kunnossa ja häiriöt minimoitu. Siis matkaan.

 

Innostus jatkui 10 m, jonka jälkeen Kira veti penkkaan. Koska kärjellä oli meno päällä, se ei kovin hyvin päässyt edelleenkään sivulle vedättämään, joten turvautui hyväksi havaittuun konstiin, heitänpä selälleen. Pahaksi onneksi se teki sen pehmeässä penkassa, joten kuono upposi suorilta lumeen. Ei ollut kivaa, joten pomppasi pystyyn, juoksi pari metriä ja valitsi paremman paikan. Nyt taktiikka onnistui ja siinä se kellotti selällään tien reunassa etutassut sievästi rinnan päällä katsoen minua kuin egyptin prinsessa: ”et mahda mitään”. Huskypanta kiristi mutta eipä näyttänyt haittaavan. Johtajapari ihmetteli pysähdystä kesken parhaan spurtin ja nyki vimmatusti. Kiitos Kiran taivaita hipovan ylimielisen asenteen, sekä käsityksensä että on täysin tilanteen herrana, raadollinen minäni pääsi valloilleen. Ei mahtanut mitään… Niinpä päästin jarrun ja komensin ”aja”. Käskikaksikko säntäsi matkaan reipasta vauhtia ja Kira nykäistiin pannasta matkaan siinä asennossa mihin se oli linnoittautunut. Tie oli aika muhkurainen, joten ihme ja kumma: ei se tahtonutkaan edetä selällään vaan siltä löytyi pikatahtia 4 jalkaa ja oikein hyvävauhtinen laukka! Se toimi loput suunnitelman mukaisesta 600 m lenkistä täysin ilman ongelmia. Ahneus meinasi tosin jo viedä voiton, kun kääntöpaikalla teki mieli ajaa vielä vähän kun kolmikko kulki niin hyvin. Maltoin kuitenkin mieleni, mikä tiesi ongelmia: kärkipari ei tahtonut kääntyä vielä. Pienen hässäköinin jälkeen ne kuitenkin lähtivät oikeaan suuntaan ja Kira käyttäytyi katkoksen ajan hienosti ja lähti reippaasti jatkamaan matkaa muun valjakon mukana.

 

Takaisin pihassa kaikki meni hyvin, Saija tuli sen vapauttamaan ja Kira vaikutti ihan tyytyväiseltä. Tosin sitä saattoi hieman kismittää koettu arvonalennus. Tunnustin ensitöikseni Saijalle raakalaismaisen käytökseni ja jäljetkin penkassa ja tiessä olivat hyvin näkyvissä. Sovittiin että kokeillaan ajoa vielä parin oäivän päästä jos säät sallivat, mutta harmi kyllä tiet jäätyivät ja ei voitu sitä enempää tällä lajilla kiusata. Saijan ja Mikon toinen koira, Tiiku oli harmi kyllä strategisesti juoksussa, joten sitä en kelpuuttanut pääsykokeisiin lainkaan. Ja onneksi se ei ollutkaan matkassa ainakaan katastrofiin päätyneessä ensimmäisessä yrityksessä.

 

Eli mitä opimme tästä? Varusteet kuntoon, lyhyttä rauhallisen vauhtista ajoa hyvillä urilla ja johtajilla, yksi ensikertalainen kerrallaan jos on alle 6 koiran valjakko, ja mahdolliset koiran omistajat jää pihaan odottamaan paluun ”palkinnoksi” hyvin suoritetusta työstä.

 

 

Maaliskuu 2008 oli kokeellinen

 

Ei päästy REKÄ-kokeeseen mikä kismitti tavattomasti!! oli kuulemma täynnä jo ja suosivat sammareita muutenkin. Voihan nenä. Kerrankin kun koe olisi ollut järkevässä paikassa, Oulun lähellä eikä aina jossain helkkarin Jyväskylässä… Tosin jos kokeeseen otetaan 15 koiraa ja yrittää omia ilmoittaa mukaan 6 kpl, niin sama kai olisi jo ajattaa tuomari suosiolla kotiovelle ja ottaa mukaan pari kaveria kanssa niin tulisi helposti 15-20 pohjoisen koiraa arvosteltua? Pitääpä ottaa harkintaan…

 

Mutta päästiin sentään REK-kokeeseen, joka sekin oli Oulun seudulla. Oikein hienoa. Kiitos alueen aktivisteille! Kilpailukoevaljakkona toimi malamuuttinelikko, joka juoksi kilpailun lisäksi tasan 2 treeniä kilpakokoonpanolla ja kisareellä koko treenikauden aikana. Kaksi kertaa riittää nipin napin selvittämään tappavatko tytöt toisensa vai voiko lähteä kokeilemaan uudenkarheaa narttuvaljakkoa julkisella paikalla. Turhaa lisäjännitettä kisaan toi se fakta että kaksi valjakon osapuolista tappeli tarhassa rajusti edellisenä iltana, vaikka olivat samaa kortteeria asuneet jo useamman kuukauden. Naiset. Hiukan lommoinen oli siis kokoonpano, mutta suorittivat silti kokeen omalla normaalitasollaan. Matka oli jokseenkin 10 km ja keskinoepudella 14 km/h se läpi juostiin. Selvästi huomasi että parasta terää ei menossa ollut, mutta rutiinisuorituskin riitti malamuuttivaljakoitten neljänneksi nopeimpaan aikaan. Jolla irtosi REK2-tulos. Mikko pirulainen kaahasi turhan kovaa… Mutta kun huomioi tosiasiat että valjakossa ei juossut yhtään omaa koiraani, vain yhdellä oli kisakokemusta sekä 2 valjakon koirista oli ollut ennen kisaa treenissäni vaivaiset 6 viikkoa, tulos tyydytti erinomaisesti. Lopuksi vielä Jättisuuri kiitos handlerilleni Saijalle!! Ensikertalainen ja suoriutui hommasta kuin vettä vaan. Selvästi valjakkoharrastaja to be.

 

Maaliskuu oli kokeiden saralla muutenkin kiireinen, sillä käytiin vielä kerran Oulun seudulla kokeilemassa kuormanvetoa. Nyt vain 2 koiralla (Mona ja Dara) ja tulos oli pyöreä nolla. Treenin puutetta ja treeniolosuhteiden huonoutta, sillä kaikki kaatui aloituspainoon ja epäselvyyteen siitä, mihin pitäisi mennä. Treenattu kun oli ensinnäkin aivan liian vähän ja toiseksi vain tieurilla, kun koe oli taas sillä tyypillisesti avoimella kentällä. Mutta enemmän olisi harmittanut jos ei oltaisi edes käyty kokeilemassa, kun kerrankin ei siis tarvinnut raahautua jonnekin keski-Suomeen saakka.

 

Maaliskuussa oli vielä pääsiäinen, joka oli ihan oma lukunsa, koska se vietettiin Kilpisjärvellä. Hieno paikka, hienot kelit, loistavaa seuraa ja Halti. Kateelliset voivat huokailla kuvien äärellä täällä. Maininnan arvoista lienee sekin, että Dennis-pentu 9 kk pääsi katsastamaan tulevaisuudennäkymiään käytännössä, sillä se otettiin mukaan vaelluksen vapaamatkustajaksi. Juoksenteli irti suurimman osan ajasta mutta valjastettiin vetoliinalla ahkioon ylämäissä. Ja jos joku hyötyi reissusta niin Dennis, jolle selvisi Käsivarren maastoissa miksi se on olemassa. Kaikki ylimääräinen pentumainen kohkaaminen, sähellys ja ylenmääräinen mielistely jäivät matkan varrelle, ja siitä kuoriutui päättäväinen, omantunnonarvoinen ja raju teinipoika. Jos se olikin aikaisemmin miettinyt että sen loputtomalle energisyydelle, periksiantamattomuudelle, juoksuhaluille ja taipumukselle saada kaikki rikki on varmaan joku tarkoitus, niin eipä tarvitse enää miettiä. Kotiinpaluun jälkeen se on selvästi rauhallisempi ja itsevarmempi, koska löysi tunturista elämälleen tarkoituksen: olen vetokoira.

 

Loppukuusta koiralauma sitten hupeni ihan silmissä, vaikka ajokelit jatkuivat loistavina huhtikuun alkupuolelle saakka. Ensin kotiutuivat Dara ja Kiti, sitten Finka ja huhtikuun alussa pääsivät myös Megi ja Mona takaisin etelän kotiin.

 

Kiitos luottamuksesta Siskolle, Susannalle ja Reetalle! Taas oli hyvinkin vaihtelevaa, mutta erittäin mielenkiintoista materiaalia juoksemassa reen edessä.

 

21-24.2.2008 Suomen alaskanmalamuuttiyhdistyksen talvipäivät Nurmeksen Hyvärilässä

Lähtö rovaniemeltä torstai aamuna 10 jälkeen. Jäisillä, uraisilla ja mutkaisilla teillä vietettiin noin 8 tuntia ennen kuin oltiin perillä Hyvärilässä. Matkaa oli tosin vain n 480 km, mutta ne ajokelit… Karavaani koostui kahdesta hiacesta joista toisessa oli 7 koiraa+ reet katolla ja toisessa 4 koiraa ja kaikki matkatavarat+moottorikelkka peräkärryssä. Perillä vallattiin kohtuullisen kokoinen koiraparkki kokonaan ja saatiinkin kaikki 12 koiraa aika kätevästi pienelle alueelle.

 

Perjantaina satoi räntää, ja se oli supermärkää. Lämmöt oli plussan puolella ja tuuli kova. Ihana ilma… Miki ei oikein tykännyt kun märkää lunta läiskähteli naaamaan. Virallisessa ohjelmassa oli valjakkokisa johon en osallistunut kun tahdoin ajaa turvallisesti lyhyttä matkaa, n 10 km, mitä olen tähän saakka koirilla treenannutkin. Kisan jälkeen ajoin 9 km lenkin hirveässä märässä ja kosteassa säässä 7-koiran valjakolla. Siinä oli alaskalainen, siperialainen, grönski ja 4 malamuuttia. Koirat meinasi tukehtua uralle kun oli niin kuumaa ja kosteaa. Kohtuudella silti työskentelivät kun pidin monta taukoa. Illan ohjelmassa ei ihmeempiä ollut. Ei ehtinyt saunaan kun oli pikkupoika matkassa. Ei ehtinyt oikein muutakaan kun oli se pikkupoika matkassa. Muutamia koiria käytiin katsomassa ja paria koiraperäkärryä joista osa oli ihan fiksuja. Olispa rahaa tehdä oma kuljetuskärry…

 

Lauantaina olikin sitten jo pakkasta mutta tuuli edelleen ja ohjelmassa 9 km valjakkokisa johon osallistuin 5 koiran valjakolla. Jätin 2 malamuuttia pois, koska ne eivät toimineet kunnolla perjantaina ja oletus treenienkin perusteella etteivät ne jaksa juosta riittävän kovaa. Kisassa oli monta luokkaa, hiihtäjät mukaan lukien, joten oma lähtöaika oli vasta puoli 2 aikaan. Koirat joi huonosti ennen lähtöä, joten odotettavissa oli ettei juoksu kulje parhaalla mahdollisella tavalla. Intoa kylä riitti ja 2 vapaaehtoista handleria tulivat tarpeeseen sekä stake-outilta lähdössä että lähtöviivalla. Kiitos Saija! Kiitos Jani! Pysyi revohka nenä menosuuntaan. Lähtönumero oli toiseksi viimeinen, niinpä ohitettavia riitti. Lähdöt oli minuutin välein, joten kaikki ohitukset tehtiin ennen puolenvälin käännöstä. Yksi malamuuttivaljakko (2-koiraa) sai meiltä hyvän peesin ja tuli ohitukset kannassa kiinni plus pysyi melkein koko matkan hyvin mukana. Viimeisellä kilometrillä se sitten jäi, mutta sai hyvän ajan.

 

Merkillepantavaa kisassa oli että osallistujia oli paljon kaikissa mahdollisissa luokissa, mikä oli erittäin ilahduttavaa. Kääntöpuolella taas oli se tosiasia ettei valjakkoajokulttuuri ole Suomen malamuuttipiireissä edennyt yhtään niiden 5 vuoden aikana jotka olen kyseisistä kekkereistä ollut välillä pois. Ohitukset ovat edelleen elämää suurempi ongelma, reet lojuvat poikittain keskellä uraa kun kuski istuu syvällä penkassa ärisevien koiriensa (2 kpl) päällä… Aika naurettavaa. Parhaalla pätkällä oli 3 valjakkoa kahta puolta penkassa. Pujottele siinä sitten rekien sekamelskassa ilman välinerikkoa kaikista ohi. Miten ihmeessä Ruotsissa, Norjassa, Keski-Euroopassa ja Rapakon takana ihan normaalit harrastelija-ihmiset ajavat kilpaa 6-malamuutin valjakoilla kun suomalaiset eivät kykene hanskaamaan edes kahta koiraa?!

 

Ongelma näyttäisi koetun perusteella olevan ensisijaisesti asenteissa ja siinä että Suomen malamuuttipiireissä ylläpidetään jostain käsittämättömästä syystä harhakuvaa ettei malamuuttivaljakolla voi ohittaa ajamalla, eikä sitä voi ohittaa ajamalla. Allekirjoittanut on usean vuoden aikana taistellut täsmälleen samojen ongelmien kanssa valjakkokilpailuissa parin ongelmallisesti käyttäytyvät otuksen kanssa. Jopa pari kertaa ovat koirat aloittaneet tappelun kanssakilpailijan valjakon kanssa, mikä lienee pahin mahdollinen virhe jonka voi toiminnallaan aiheuttaa. Ratkaisu oli ensinnäkin kouluttaa kyseiset otukset paremmin ohitustilanteisiin, mistä todistuksena ovat hyvät arvosanat rekikoirien käyttökokeesta, mutta rauha laskeutui maahan vasta kun jätin ne kokonaan valjakosta pois. Samalla kaatui haaveeni 5 koiran valjakosta ja jouduin palaamaan takaisin 3 koiraan.

 

Näiden ensimmäisten malamuuttieni ongelmien jälkeen ajattelin että eihän se ole tosi että sen pitää aina olla noin vaikeaa. Eikä se sitten ollutkaan. Kaikki riippuu kuskin asenteesta, valjakkokurista sekä koirien koulutuksesta. Tässä järjestyksessä. Soisin tosissaan että malamuuttiyhdistyksen näkökantoja tarkastettaisiin ja koiranomistajia opastettaisiin oikeaan toimintaan toisen valjakon kohtaamistilanteessa. Aloittavat valjakkoharrastajat saavat yhdistyksen tapahtumissa vääriä ja hankalasti korjattavia toimintamalleja jotka hankaloittavat heidän kehittymistään harrastuksen parissa.

 

Toinen yhtä kiusallinen asia olivat ketjun päässä ja talustusremmissä räyhäävät koirat. Allekirjoittaneellakin oli yksi hankala ja toinen lähes yhtä hankala tapaus omassa kettingissään, eli samassa veneessä ollaan. Mutta se että kaikilla muillakin koirat tuntuvat repivät vermeensä järkyttävän räyhäämisen ohessa, ei pitäisi olla mikään puolustus ja syy hyväksyä omien koirien toimintaa. Etenkin kun omistaja seisoo vieressä täysin aseettomana raivoisan hurttansa möykätessä kuin mieltä vailla.

 

Ketjussa pullisteluakin käsittämättömämpi ongelma oli että 90% vastaantulleista talutuksessa olevista koirista katsoi oikeudekseen kyseenalaistaa taluttajan auktoriteetin ja murista tai muuten uhata vastaantulevia koiria. Ei paljon tehnyt mieli jaloitella omia nuoria koiria siellä. Saavat ihan väärän kuvan siitä miten vastaantulijoihin tulee reagoida. Vanhemmilla koirilla pääsi testaamaan äärimmäistä häiriötä kohtaamistilanteessa… Tässäkin asiassa tuoreet harrastajat saavat ihan väärän kuvan siitä millainen normaali alaskanmalamuutti on. Tai siis, millainen sen PITÄISI olla. Rodun harrastajana em. asiat harmittaa vietävästi.

 

Joo joo. Varmasti siellä oli ihan hyvin käyttäytyviäkin yksilöitä ja ei saisi yleistää ja mitähän kaikkea, mutta kun ihan oikeasti yleisvaikutelma alueella liikkuessa oli että koirien käytös on ihan p:stä.

 

Noniin. Kisa meni siis meillä ihan penkin alle kun koirat ei jaksaneet juosta eilisen ”tyhjennysharjoituksen” jälkeen. 9 km rataan meni n 32 min, mikä on hidas treeneihin verrattuna. Ilta kului taasen koiria huoltaessa, juottaessa ja ruokkiessa. Alkoivat kaikki asettua ja tottua ketjuissa ja autossa olemiseen mikä oli hyvä. Sunnuntain kuormanvettokisan punnitus oli illan päälle ja sitä kytättiin ja pääsihän sinne vaakaan keikkumaan molemmat osanottajat, Dara ja Mona. Odotukset ei olleet korkealla kun kahdesti peräti oltiin ehditty lajia kokeilla. Valjakossa juokseville oli kova paikka joutua yksin vastuuseen koko hommasta ja niiden reaktiot oli lähinnä: ”mä tuun sinne sun luo ni mennään kato yhessä sit…” että ei IHAN vielä takakäsky hanskassa?

 

Punnituksen jälkeen päästiin itse asiaan eli lasten valjakkokisaan. Miki oli jo aika väsynyt päivän touhuista kun vasta 18.30 oli kisa alkamassa. Mutta reipas poika oli kun otettiin reeksi paikallinen potkukelkka ja vetäjäksi äidin eläköitynyt luottojohtaja Ruufus (9 v.). Mikillä oli kypärä päässä ja tutti suussa starttiviivalla ja hienosti meni 100 m matka. Ei vissiin ihan voittanut kun äiti ei jaksanut juosta riittävän kovaa potkurin vierellä? Ruufus kyllä ois mennyt mutta oli pakko hillitä menoa kun musherin (ikää 1 v 9 kk) taidot rajoittuivat tasan jalaksilla seisomiseen ja keskipuolasta kiinnipitämiseen. Mutta ainakin Ruufuksella oli hauskaa kun sai verestää vanhoja muistoja kisa ajoilta muttei tarvinnut suorittaa kuin se hauskin osuus, eli startti. Kovan kisaamisen jälkeen pikkumusheri siirtyi nopealla aikataululla iltapuuron kautta nukkumatin maailmaan autuaan tietämättömänä siitä, että on nyt virallisesti aloittanut valjakkourheilijan uransa… nimim. kunnianhimoinen äitikö? :D

 

Sunnuntaina oli sitten kuormanvetokisa, josta meidä osalta ei ole paljon kertomista. Dara osoitti elkeillä jo ennen omaa vuoroa ettei tästä tule mitään. Sillä meni pupu pöksyyn ja se ei pysynyt hetkeäkään paikallaan nenä menosuuntaan vaan säntäsi samantien pakoon takavasemmalle. Otettiin aloituspainoista hylätty kun avustin sitä lähdössä ja kuljin vedon ajan sen rinnalla. kylläpä oli helpottunut kun pääsi pois. Että ei pahasti työmaata saada se koetta vastaavaan kuntoon. Huh.

 

Seuraava kokelas oli Mona. Se oli paljon reippaampi mutta sen kohtaloksi koitui liian kova aloituspaino. 25 kiloiselle koiralle 75 kg aloituspaino tuskin on sääntöjen määrittelemä ”sellainen paino jonka koira saa vaivattomasti liikkeelle”. Aloittaminen kertoimella 3,5 on aika kova homma. Koira nimittäin nykäisi kuorman liikkeelle monta kertaa mutta koska se oli niin painava koiran usko ei riittänyt viemään suoritusta loppuun. Siis aloituspainossa. Harmitti vietävästi ja taisin kommentoida järjestäjällekin selvin sanoin mitä mieltä olin määrätystä aloituspainosta. Noh. se siitä sitten ja kiitos Saijalle kuormakisan aikaisesta handlaamisesta. Sitten pikapikaa kuormasto kasaan ja kotia kohti. Kotimatkaan saatiin käytettyä yli 8 tuntia edelleen ”loistavien” ajokelien ansioista.

 

20.2.2008 Vahvistettu ja hyväksytty: filosofian tohtori. Pikkusisko täällä pohjoisessa on haltioissaan ja sanomattoman ylpeä isosiskostaan! Ihan älyttömän hienoa Kirsi!

 

27.1.2008 Pakkasta -20 astetta ensimmäisen kerran tänä talvena.

 

24-26.1.208 Katsaus akateemiseen elämään – onnea PHD, väit. !!

 

20.1.2008 Ostoksia ja ompelutöitä

Malamuutti on arktinen koira. Siperianhusky on arktinen koira. Grönlanninkoira se vasta arktinen onkin. Niinpä on surkeaa katsella yhtä risteytystä joka tutisee -10 asteen pakkasessa muun porukan nauttiessa täysillä talvikeleistä. Joten shoppailemaan. En omista kaavaa yhteenkään koirantakkiin tai pukuun koska en unissanikaan kuvitellut koskaan sellaisia tarvitsevani. Niin se maailma muuttuu… Manttelia, fleecehaalaria ja päälihaalaria rikkampana ja lähes 90 euroa köyhemäpänä poistuin koiratarvikeliikkeestä. Hyvän tähden, miten kallista olisikaan omistaa viisi ohutturkkista koiraa!?!

 

Samana iltana ompelin mantteli kaavana uuden manttelin periaatteella jos Puh tai tarhakaverinsa Finka repii upouuden SIKAkalliin Hurtta-takin on edes kaavat tallessa… Seuraavana päivänä ompelin vielä toisenkin manttelin, sellaisen kotitakin jossa oli enstexin alla fleecevuori. Halvin mahdollinen ratkaisu jota puh sen jälkeen on pitänyt tarhassa aina kun on ollut pakkasta. Ei ole repinyt mitään ja on ollut kovin iloinen ja puuhakas sen jälkeen kun ei ole tarvinnut palella. Tallessa on vielä kokohaalari fleeceä ja siihen suojahaalari päälle. Kun tulee kovat pakkaset vaihdetaan siihen. Ja jos ei vieläkään riitä niin siihen sitten isompi mantteli päälle.

 

Kysymykseen miksen tee lämpöeristettyä koppia vastaan että heti kun mahdollista niin eristän. Joulu oltiin reissussa, uusi vuosi vaelluksella, sitten sairastettiin ja kohtapuoleen alkaa jo ahdistaa kun ei saa aikaiseksi! Sekään ei ole ihan pala kakkkua kun pitää jotenkin osata tehdä eristetystä kopista myös ilmanvaihdoltaan toimiva, ettei sinne tiivisty kosteus. Niinpä mennään takkilinjalla toistaiseksi.

 

10.1.2008 Valjakolla linjalle!!

Ensimmäinen valjakkoajo linjalla tänä talvena. Eilen hiihdettiin Niklaksen ja Megin kanssa pulkalla uraa auki että osaavat sitten isommalla porukalla ja kovemmallakin vauhdilla oikeista paikoista kääntyä. Hyvin kääntyi, vaikka maantieltä meinasikin olla vaikea asennoitua kelkkauralle… Pikkulenkeillä taas aloitetaan kun takana monen viikon tauko treenissä. voihan joulu… :/

Mutta onpa kiva päästä suoraan pihasta lähtemään ja ajaa muutakin kuin suoraa tasaista tietä. Valjakon koostumus oli Puh, Megi, Niklas ja Mona. Finka haetaan pikapuoliin joululomaltaan takaisin remmiin.

 

ps. Manu on kuningas! Sillä on TRAKTORI ja etukuormain ja AURA! Pikkupojan maailmassa ei ole huikeampaa asiaa kuin lumitöitä tekevä traktori…

 

8.1.2008 Linjalle!

Ensimmäinen virallinen ”hiihtoretki” linjalle tänä talvena. Sellaista varvikossa hiihtelyähän se oli ja sillat lumettomia mutta mikä fiilis!! Ruufus ja Ottokin saivat taas elämälleen tarkoituksen kun pääsivät ahkion eteen. Ja sen kyllä huomasi. Onnellisia koiria on mukava kasella. Tästä se taas lähtee niidenkin kunto kohoamaan.

 

Uusivuosi 2007-08 vietettiin lumessa ja pakkasessa

Viikon hiihtoretki Sallan Tuntsalla tutuissa maisemissa. Kuvat ja mielipiteet täällä.

 

Joulu 2007 sisälsi haasteellista kotimaanmatkailua

Matkaan lähdettiin torstaina 13.12.07 puolenpäivän aikaan. Seurueeseen kuuluivat kuljettajan lisäksi 1,5 vuotias poika sekä 7 koiraa plus matkatavarat ja joululahjat. Hiace oli kuljetuskapasiteetin puolesta äärirajoillaan vaikka kuormaa kevennettiin selvästi kun kissa sentään sai jäädä hoitoon Rovaniemelle.

 

Ensimmäinen etappi oli Paltamo, ajomatkaa n 350 km. Iltapuolella oltiin perillä ja paikan ehdottomiin etuihin kuului että koirat sai valmiille ketjupaikoille jossa oli kopit. Iltaohjelmana oli lasten nukkumaanmenoajan jälkeen rakentaa pulkka aisoihin vetonarut jotta björkis-mallinen valjas olisi hiihtohommaan käyttökelpoinen. Perjantain ohjelmassa oli pikainen koekäyttö aisalle ja pulkalle jotka viimeisenpälle koulutettu ja kokenut ahkiokoira Ruufus suoritti kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Harmi että tiepohjalla alkoi hiekka paistaa ja lenkki jäi sikäli suunniteltua lyhyemmäksi, mutta perusidea pulkkahiihtoon varmasti ensikertalaiselle hiihtäjälle aukeni.

 

Tämän reippailun jälkeen koirat ja kamat taas autoon ja nokka kohti etelää. Kiitos paljon Paulalle ja tytöille yösijasta ja hyvästä seurasta!

 

Perjantain ajosuorite ei ollut kuin n 400 km mutta jostain syystä se ei ottanut edetäkseen oikein millään. Parikin taukoa jouduttiin pitämään ja muita turhanpäiväisiä pysähdyksiä jotka venyttivät matka ajan likelle 7 tuntia. Raskas päivä! Mutta määränpäässä Jyväskylän seutuvilla oli jälleen koirille hyvät oltavat hiekkapohjaisissa lähes käyttämätömissä häkeissä, joten asiat olivat hyvällä mallilla. Ei tarvinnut erikeen ulkoiluttaa ja tunkea koiria yöksi autoon jossa ne olivat tönöttäneet jo koko päivän. Tämä pysähdys oli sitten pitempi, 4 päivää, joten sikälikin koirien oli suotavaa päästä asumaan muualle kuin autoon.

 

Päiväohjelma oli suunnilleen sellainen että aamiaisen jälkeen juoksutettiin koiria parissa erässä pelloilla ja metsässä puolisen tuntia kerrallaan. Sitten siivottiin tarhoja ja puuhasteltiin muutenkin koirien kanssa. Siinä se valoisa aika käytännössä sitten menikin. Iltapäivällä hämärän rajamailla koirat sai vielä ruokaa ja rapsutuksia. Muun aikaa ihasteltiin Mikin kanssa TRAKTOREITA ja muita koneita, Miki ”ajoi” Hiluxilla ja Mersulla ja ”järjesti paikkoja” talossa. Yksi ilta vietettiin laavulla kun muuten ei pitemmille metsäretkille päässyt kantorinkan jäätyä kotiin. Huomionarvoinen seikka lie sekin että onneksi oli joulunaika lähellä niin saatoin hyvällä omallatunnolla syödä suklaata. Sitä nimittäin oli saatavilla kolmisentuhatta kiloa… Sonneille se oli tarkotettu rehuksi mutta joltinenkin lovi taisi laatikkoon tulla vierailumme aikana. :D  Paljon kiitoksia Jarkolle majoituksesta ja mukavista lomapäivistä!

 

Sitten koitti jälleen lähtöpäivä ja se oli tiistai. Rutiinilla jo siirtyivät koirat ja kamppeet autokyytiin ja taas suunta kohti etelää. Määränpää oli ensin Ypäjä, jonne menivöt koirat hoitoon ja viimein Nurmijärvi, matkan lopullinen päätepiste. Ajokeli Jyväskylän eteläpuolella oli toivoton. rapa lensi ja hiacessa lasinpesu oli kuitenkin jäässä. kura liimautui tuulilasiin ja näkyvyys pimeässä erittäin huono kun lamput oli täynnä samaa töhkää. Olisi ollut edes liukasta niin sen olisi sentään nähnyt. Nyt lähes sokkona piti ajella ja toivoa että pysyy kaistalla.

 

Ajomatkaa oli n 350 km ja väsymys oli melkoinen kun Ypäjällä koiria laitettiin tarhoihin. Rikollisen pikainen toimenpide, vähän ruokaa niille eteen ja vettä ja taas autoon. Perillä Nurmijärvellä ohjelma oli lähinnä nukkumista vielä seuraavakin päivä. Sen jälkeen olo oli koko loppuajan ihan puolinainen kun ei ollut yhtään koiraa! Tilannetta helpotti se, että joka kolmas päivä ajoin 110 km sivu ja kävin koiria juoksuttamassa ja muutenkin hoitamassa. Kelit on ihan syvältä ja koirat ravassa kun ei ole pakkasta. Iso miinus joulunvieton tunnelmaa kun koirat ei päässeet mukaan. Tosin käytännössä 7 reipasta rekikoiraa ahtaassa asuintaajamassa ei varmaasti ole likellä kenenkään unelma joulua… Sisällä niitä ei voi pitää ja piha on pelkkää putarhaa. Ketjutus viinimarjojen ja omenapuiden seassa maan ollessa sula tekisi lopun koko putarhasta. Mutta mikäli asiat menevät suunnielmien mukaan, on tämä viimeisiä kertoja kun päästään porukoitten luokse jouluksi, joten turha tehdä pikkuvastuksista liian suurta numeroa.

 

Paljon kiitoksia ihanille mummulle ja vaarille jotka viihdyttivät Mikiä ansiokkaasti vierailumme ajan. Kiitos Siskolle koirien majoituspalveluista ja Kirsille ja Jussille hyvästä seurasta jouluostoksilla!

 

Joulukuussa 2007 koen ahaa-elämyksen

Jossain mieleni perukoilla se on itänyt valjakkoharrastukseni aamunkoitosta saakka, mutta mitään kuoriintuntuvia todisteita en siitä ole tähän mennessä satunniaisista kuulopuheista huolimatta saanut. Kyseessähän on tietysti tosiasia että motivoitunut malamuutti pystyy juoksemaan 6 km lenkin esimerkiksi keskinopeudella 15 km/h. Vaikka 1 km on jyrkkää nousua vaaran päälle ja bonussektorina reessä kyydissä poika varusteineen = 20 kg + 20 kg hiekkasäkki. Ura oli reilusti luminen, ei mikään jäinen kiitorata. Kiitos ja kunnia nykyaikaiselle GPS-tekniikalle jonka vuoksi koirilla ajaminen on saanut uuden, paljon matemaattisemman lähestymistavan. Valjakossa oli 6 koiraa joista 3 malamuuttia. Niiden kunniaksi on sanottava että ketään ei vedetty perässä seisingistä ja lievää jäykistymistä oli havaittavissa vasta viimeisen kilometrin pitkässä alamäessä jota lasketeltiin reilua kahtakymppiä.

 

Tämän huippukokemuksen lisäksi joulukuussa ajettiin paljon muunlaisiakin kokemuksia, jotka näin kotisohvalla muistellen sisälsivät todellisen katastrofin ainekset, mutta lähellähän ei ole mukana…

 

Huikein kokemus oli onneksi ilman kyytiläistä kun monen päivän vesisateiden jälkeen satoi taas lunta ja urille sen verran väriä että päätin lähteä jalaksia naarmuttamaan. Poltetta lisäsi myös viimeisin hankintani, alaskalainen johtaja, joka kökötti tarhassa tyhjän panttina. Siispä 6 koiraa liinoihin 4 päivän täyslevon jälkeen ja meteli lähtöpaikalla oli sen mukainen. Koskaan, IKINÄ, ei ole koirakyyti peljättänyt niin paljon kuin sen jälkeen kun siepparin solmu irtosi hiacen peräkoukusta ja vain taivas rajana. Kolmeakymppiä lähdettiin, ihan kiva.

 

Tarkoitus oli ajaa vain n. 5 km kun ura oli huono ja koirat maanneet monta päivää. 4 km kohdalla mentiin vielä reilua kahtakymppiä, joten käännöstoiveet sai haudata joksikin aikaa. Piikkijarru ei nimittäin purrut sateen kiillottamaan teräsjäähän hennon lumikerroksen alla lainkaan. Pari kilsaa siitä ja oli pakko alkaa jotain tekemään tai juoksisvat itsensä kuoliaiksi. Vieraalla johtajalla ei onnistunutkaan vaadittu täyskäännös joten sitä oli mentävä avittamaan. Samalla hetkellä kun johtaja kääntyi takaisin, kääntyivät myös pyöräkorat, pääliina osui nilkkaani ja suoritin lennokkaan laskeutumisen vauhtiparin niskaan. Johtaja huomasi uran olevan jälleen auki ja kiskoi isompaa pykälään. Vauhtipari toipui hetkessä samaan suuntaan ja ohitti pyöräkoirat joten valjakko oli oikeassa järjestyksessä alta nanosekunnin kun taas kuski oli selällään maassa. Tänä päivänä en tiedä millaisella liikkeellä singahdin jäiseltä tieltä ohi suhahtavan reen kyytiin, mutta hetken päästä viiletettiin täyttä vauhtia kotia kohti siepparin ja ankkurin lepattaessa irrallaan reen sivuilla ja kuskin könytessä perinteisesti lakki silmillä parempiin asemiin holtittomasti heilahtelevassa reessä.

 

Varusteet koottuani valjakko näytti täsmälleen yhtä kurinalaiselle ja tehokkaalle kuin menomatkallakin joten mutkan takaa ilmaantuneet hirvimiehet, jotka oli menomatkalla kertaallen ohitettu, saivat pelkkää positiivista kuvaa valjakkourheilusta. Tämän kokeilun jälkeen etsin tienoon ainoan kääntöpaikalla varustetun tienpätkän ja pysyttelen sillä kunnes lenkkiurat maastossa aukeavat. Moinen harrastelu sisältää liian hurjia riskejä jos rekeen on lastenistuimessa köytetty alle 2 vuotias lapsi.

 

Lokakuussa 2007 maailma on mallillaan

Tarhat on valmiina ja käytössä. Koirien hoitaminen on näinollen helppoa ja mukavaa. Pikku miinuksena todettakoon etteivät tarhan sähkötyöt ole edenneet samaa tahtia lisääntyneen pimeänajan kanssa. Joten jokin roikkasysteemi on kohtapuoliin taas valoksi viriteltävä. Suunnitelma on kyllä valmis ja osat pääkohdin hankittu. Kaapeliakin on vedetty metreittäin, mutta lopullinen silaus (eli toimivat valot) yhä puuttuu.

 

Ajotreeni on meneillään nelikolla Niklas, Finka, Megi ja Mona. Viimeksimainittu tosin kevennetyllä ohjelmalla rannevamman lopullista paranemista odotellessa. ”Pappaosasto” Otto ja Ruufus nautiskelevat vähintään pari kertaa viikossa pitkästä metsälenkistä ja muina päivinä oleilevat pihalla vapaana suurimman osan ajasta. Ottoa on tosin lyhyillä treenimatkoilla käytetty valjakossa puskurina ja väliseinänä milloin missäkin paikassa tasaamaan kokemattomampien vetokoirien megin ja monan villeimpiä variaatioita. Kaikenkaikkiaan on käsittämättömän hienoa saada ajaa nelikolla jossa jokainen koira vetää. Treenimatkat on tosi lyhyitä, vasta 4-5 km, joen toiveita kovin pitkistä kisavedoista ei tälle kaudelle ole.

 

Syyskuussa 2007 tarvitaan koirille lisää tilaa.

Rakennan uuden koiratarhan entisten kylkeen ja lisäksi ”tilasin” etelään jääneet kopit Rovaniemelle. Tarhan valmistuttua käytössä on 4 tarhaa, joissa kaikissa 2 kiinteää isoa koppia. Lisäksi on 2 siirrettävää koppia joita voi lisäillä tarhoihin ja ottaa pois tarpeen mukaan. Tarhojen koot ovat nyt 2 kpl 36 neliön tarhoja, 1 kpl 28 neliön tarha sekä uusi 23 neliön tarha.

 

Syyskuun lopussa saapuivat muutaman mutkan kautta talviasukkaat Megi ja Mona kokeilemaan vetokoiran ammattia. Megi on meilllä toista talvea, Mona ensimmäistä kertaa. Tyttöjen yhteisen uran alkutaival ei ollut kovin ruusuinen, sillä ensimmäisen viikon ne stressasivat muutoksia ja lähinnä tappelivat. Treeni aloitettiin hiljalleen pyöräilyllä sitä mukaa kun haavat paranivat.

 

Lokakuussa 2006

Noutava hirvikoira.

Harmi ettei ole asetta, pari hirveä olisin voinut jo kellistää käytännössä suoraan pakastimeen. Ensimmäisellä kerralla sitä oli vaikea uskoa kun Niklas aloitti satakunta metriä pihasta haukun ja volinan, menin katsomaan ja hirvihän se siellä. Muut koirat tulivat pois käskystä mutta Niklas ei saattanut jättää saalistaan. Puuhailin pihassa ja kuuntelin niiden ääniä metsästä kunnes äänet siirtyivät aivan pihavajan taakse. Koiran puuhia tarkkaillessa ei ollut epäilystäkään siitä että Niklas hyvin selkeästi ja määrätietoisesti ahdisti hirveä taloa kohti. Koska en halua suuria sorkanjälkiä nurmikolle, menin parivaljakkoa kohti heilutellen hieman käsiä ja Niklakselle jutellen. Hirvi tietysti otti ritolat kovalla ryminällä ja koira taas perään… Äänet katosivat ja menin sisälle toivoen ettei se enää toisi hirveä mukanaan. Puolen tunnin kuluttua Niklas kotiutui retkeltään puuskuttaen. Onneksi ilman hirveä.

 

Toisella kertaa koirat söivät luita pihalla kun Niklasta ei taas äkkiä näkynytkään missään. Haukku alkoi vähän matkan päässä mutta ehdin komentaa loput koirat jäämään pihaan. Menin hetkeksi piipahtamaan sisälle kun haukkua ei ollut vähään aikaan kuulunut ja melkein samassa näin koirien säntäävän ikkunan edestä yläpihalle. Minä perässä ja mennessä jo komensin koiria tulemaan pois metsästä. Pääsin yläpihalle ja huomasin hirven suunnilleen samaan aikaan kuin se minut. Tällä kertaa ne olivat Niklaksen kanssa tulossa tietä pitkin. Laitoin loput koirat tarhaan ja pelottelin taas hirveä hiukan loitommalle… Niklas meni samaa matkaa, sillä sen kuulo toimii kyllä, ymmärrys puolestaan ei. Se nimittäin katsoo minua kun käsken sitä jättämään homman sikseen, mutta silmistä näkee että ”juu mä tiedän et tää on väärin mut kun ei pysty…!”

 

Menin sisään odottelemaan että se kyllästyisi jahtiin. Olin menossa ovesta pihalle kun samalla hetkellä kuuluu kuinka nurkan takana mäkeä alas juoksee joku raskaasti ja epätasaisesti. ”Ei voi olla…!?” oli ensimmäinen ajatukseni. Nyt jos menen kulman taakse, törmään siihen typerään hirveen ja ties mitä sitten sattuu. Jokatapauksessa se ravaa nurmikolle kauheat jäljet…  Siinä aprikoidessani mitä seuraavaksi tapahtuu, ilmaantui nurkan takaa ihan tavallinen ihminen. Kaveri oli tullut käyttämään pari koiraa lenkillä. Ihmetteli hiukan eriskummallista kauhunsekaista ilmettäni hänet nähdessäni.

 

Syyskuussa 2006

Puuhastelu laajenneen koiralauman kanssa jatkuu ja säiden viiletessä koirien aktiviteettitaso kokohaa silmissä. Kuivan kesän jälkeen lähimaasto on myös poikkeuksellisen kuiva, joten kävelylenkin voi laajentaa sellaisille alueillekin jotka normaalina syksynä ovat veden vallassa.

 

Virallinen koirien irtipitoaika myös alkoi, joten päänsärky koirien tilapäisten vapaamuotoistan hirvenajojen vuoksi on huomattavasti pienempi. Jostain syystä kuri on nimittäin löystynyt sen verran etten aina huomaa jos joku neljästä koirasta on hetken omilla teillään… Nopeita pikku lurjuksia. ;)

 

Elokuussa 2006

Lauman vahvuus nousi 9 koiraan kun vapaanaolevat tarhaneliöt miehitti 5 huskyä. Tilapäiseksi tarkoitettu vierailu venyi erinäisistä syistä 3,5 kk mittaiseksi. Ehdinpä testaamaan erilaisia valjakkokokonaisuuksia. Porukasta ei puuttunut kuin samojedinkoira ja olisi saanut kerralla kaikki vetokoirarodut samaan valjakkoon.

 

Grönlanninkoira viihtyy erinomaisesti huskien vauhdissa. Riittävän ”hullun” kaverin kanssa ne paukuttivat treenien alkaessa kärjessä aivan älyvapaana vauhtia. Käännökset olivatkin sitten keskimääräistä haastavampia… Pari hitaampaa huskyä sopi hyvin harrastevauhtisten malamuuttien menoon mukaan. Kaikilla 9 en uskaltanut yhdessä ajaa kun käytössä oleva sulanmaanvarustus ei sisältänyt riittävää jarrutehoa. Etenkään seisontajarrua.

 

22.3.2006

Virallista

Lunastin postista huikeaan 156 eur hintaan kirjekuoren johon taitettu A4-arkki sisälsi lauseen: ”FINNROCK kennelnimen omistajaksi on merkitty Terhi Kostamo.” Kalliita kirjaimia kappalehinnaltaan kun postituskulut olivat 6 eur?

 

Kiitos äidille Finnrock-kennelnimen luovuttamisesta käyttööni.

 

Tämä projekti muuten alkoi vuonna 2004 kun osallistuin kasvattajakurssille ja hain malamuuttiyhdistyksen puoltoa kennelnimisuunnitelmalleni. Sitten vierähtikin tovi kun sopivaa nimeä ei tuntunut löytyvän ei sitten millään. Vahvimpia ehdokkaita hakemukseen olivat Kylmin sekä Kreetanmatkallamme silmään tökännyt loistavasti rekikoirakenneliksi sopiva paikannimi Vetolakos. Uskomattoman monta muutakin nimeä ja väännöstä, taivutusta ja käännöstä yritin keksiä, mutta ei. Ne kaikki alkoivat jossain vaiheessa kuulostaa oudoilta. Lopulta päädyttyämme kennelnimen siirtoon asioimme vuoden 2006 tammi- helmikuussa SSKY:n kanssa, helmikuun lopussa lähti paperit kennelliittoon ja maaliskuun 2006 lopulla Voilá: päätös siirrosta kolahti postiluukusta. Että tässä tapauksessa asioiden hidas eteneminen oli ihan allekirjoittaneen omaa ansiota…

 

21.1.2006

Muutamia ”tähtihetkiä” kuluneelta talvelta:

Tässä välillä on tullut katseltua kerrassaan poikkeuksellisen hienoa ilotulitusta vuoden vaihtuessa. Kiitos Rovaniemen kaupungin, joka kerrankin räjäytti potin ja tuhansia euroja taivaan tuuliin. Sen ohella on harrasteltu lähinnä talviurheilulajeja.

 

”Tenavatähdistön” ensimmäinen valjakkokisa on takanapäin. Onneksi. Sillä se oli yhtä kärsimystä. Lieksan Nurmijärvellä oli Triathlon ja siihen otti osaa nelikko Emma, Niklas, Megi ja Luka. Koska Emma oli ainoa jolla oli kisakokemusta, se oli myös ainoa joka pyrki jokseenkin juoksemaan eteenpäin kisauralla. Loppuporukka teki sitten kuka mitäkin lauantain 2 x 12 km lenkeillä. Matkat oli liian lyhyet, muita valjakoita paljon ja mielenkiintoisia hajuja ja ihmisiä uran varrella vaikka kuinka. Tästä suivaantuneena päätin että sunnuntain 46 km aikana koirien on opittava mitä varten paikalla ollaan ja johan on kumma jos ne eivät jossain vaiheessa kyllästy pöllöilyyn ja hoksaa että juoksemalla täältä pois pääsee, ei muuten.

 

Sunnuntaina sitten startattiin hitaimman oikeudella ensimmäisenä ja 15 km kohdalla olivat kaikki muut jo meidät ohittaneet. Siihen asti meno oli samaa pöllöilyä kuin eilenkin ja alkoi tuntua jo epätoivoiselle… Jossain vaiheessa meno tasottui ja koirat alkoivat juosta omaa kisaansa edeten hyvin. Sitä kesti n. 10 km. Sitten ratamerkkejä keräävä kelkka ilmaantui taakse ja taas meni homma piloille. Loput 22 km kurkki koko porukka olkansa yli ja ihmetteli vilkkuvia valoja ja välillä kuuluvaa ääntä ja odotti että koska se kelkka oikeen tulee ohi sieltä…? Eteneminen meni tahmeaksi ja koheltaminen nousi jälleen pääosaan. Voi raivo!

 

Tästä huolimatta aika radalla oli kohtuullisen hyvä, ottaen huomioon etten auttanut koiria kuin jyrkimmissä ylämäissä. Muuten ne saivat keskenään päättää mihin mennään ja millä nopeudella. Kaiken huipuksi ne eivät olleet edes väsyneitä kun päästiin maaliin vaan reippaalla laukalla saapuivat autolle. Tunnelmat ei todellakaan olleet kovin korkealla sen viikonlopun suoritusten jälkeen. Pöh!

 

Kisa viikonlopun jälkeen sain mahdollisuuden mennä Sallaan Reetan kanssa ajelemaan uusiin ja rentouttaviin maisemiin. Oivallista lääkettä se olikin kun ajettiin koirilla Ruuhitunturiin tykkypuiden ympäröimälle kodalle makkaranpaistoon. Tunnelmat oli hienot kun sumu vaelsi jäällä peittäen välillä auringon tehden maisemasta harmaan ja sinisen. Kun aurinko puolestaan paistoi loistivat puut, järvi ja vaaranrinteet kirkkaassa valossa sumun rajatessa maisemaa taka-alalla... Urat oli loistavat (kuten tavallista) ja seura suurenmoista! Kiitos taas Reetalle keikesta ja Mikalle digikuvapikapalvelusta!! Hyvä siinä oli harjoitella Sallan vaativilla urilla tulevan johtokaksikon Emman ja Megin uusia tehtäviään Niklaksen saatua alennuksen pyöräkoiraksi. Mokomakin häirikkö. Mutta me tullaan taas käymään jahka yhteinen vapaa viikonloppu aikaiseksi saadaan.

 

Tuli kotiurilla päivänä muutamana kokeiltua pitkästä aikaa koirahiihtoakin. Kahdella koiralla. Jossa oli siinäkin jo toinen liikaa. On ihan eri asia valjastaa harrasterekku tai pari hiihtäjän eteen kuin että samaa kokeilee kahdella kisatreenatulla hirmulla. Ei mitään tolkkua… Kisakoirat kun ovat tottuneet etenemään parasta mahdollista vauhtia raskasta treenirekeä kiskoen niin eihän hiihtäjän paino ollut mitään niiden perässä. Metsässä oli tietysti pimeää ja otin - jotta vaikeusaste nousisi mahdollisimman korkeaksi - ”huvin vuoksi” (tsiisös, huvinsa kullakin…) 3 hupukoiraa vapaana matkaan jotta saavat juosta nekin vähän pitempää pätkää. Ymmärsin virheeni 10 metrin kohdalla Emman ja Niklaksen lähtöluvan satuaan tykittäessä kotitietä muiden ohella niin kuin perässä ei olisi ollut yhtään mitään. Kaaduin päistikkaa täydestä vauhdista ensimmäisen kerran 50 metrin kohdalla enkä valehtele yhtään jos sanon etteivät koirat huomanneet sitä sileällä auratulla tiellä ennenkuin muutaman kymmenen metrin jälkeen. Eikä tilanne parantunut yhtään vaikka selvisinkin jaloilleni. Samaa päätöntä syöksylaskua pimeydessä oli edessä koko lenkin verran… ouh. Metsäosuudelle selvittyäni itsesuojeluvaistoni sai vihdoin yliotteen ja päästin Niklaksen irti muiden joukkoon. Niinpä Emma yksin piti hiihtäjän vauhtia yllä eikä siinä ollut moittimista. Kovaa mentiin. Kaaduin lukemattomia kertoja… vaikka isommissa alamäissä päästin Emmankin irti ja se veti minua vain suhteellisen tasaisella. Lenkin jälkeen koirat olivat kovin tyytyväisiä ja minulla jalat aivan hyytelöä. Mikäli tätä aikoo harrastuksena tehdä säännöllisesti, on paras treenata ensin Ounasvaaran Tottorakalla kumpareita ja syöksylaskua. Pimeässä. Lasit huurussa ja murtomaasuksilla.

 

Hiihdon ollessa ei-suosikkilajejani juuri tällä hetkellä… valjastin pari koiraa seuraavaksi ahkion eteen. Jälleen laskin loppulauman irralleen liikkumaan ja eikun pulkan kyytiin. Pakkaskelillä ei ahkio paljon koirien perässä paina sekään, mutta istun toki turvallisesti lähellä maanpintaa ja voin pitää laidoista kiinni kurveissa. Lisäksi osoitin poikkeuksellista ennakointia sekä lisäsin yleistä turvallisuutta sitomalla siepparin tiukasti ranteen ympärille ja minimoin näin todennäköisyyden että saan kävellä kotiin lenkin kaukaisimmasta pisteestä. Pakkasin vieläpä riittävästi päälle, sillä ahkiokyyti on kylmää. Paitsi ettei todellakaan ollut sillä kertaa. Laidoista sai pitää kiinni kaikin voimin ja kurveissa kallistella tosissaan ettei pulkka olisi mennyt ympäri. Ja menihän se tietysti välillä kuitenkin. En tiedä moniko on laskettanut (pimeässä jälleen, kuinkas muuten…) ahkion kyydissä täyttä laukkaa 10 kilometriä, mutta voin kertoa että on hikistä hommaa ylipäänsä pysyä kyydissä. Kelkkaura on yllättävän epätasainen ja hyppyrit joskin hauskoja niin varmuudella irrottavat tärskäyksellään otteen laidoista ja sitten saakin hetken pyöriä holtittomasti pulkassa ennekuin saa taas jostain kiinni. Tai sitten vain lentää kyydistä ja laahautuu siepparin varassa uralla mahallaan. Ja koirat eikun painoivat korvia tiukemmin päätä pitkin lisäten vauhtia aina kun ahkiosta alkoi kuulua tukahtuneita kauhunhuutoja…

 

Jos vehkeet vaan kestää voi kahden malamuutin kyytiin huoletta istua täysi aikuinen ja kyyti on kohtuullisellakin uralla todella hurjaa. Kahden alle kouluikäisen lapsen ottaminen lisäpainoksi ei juurikaan vaikuta vauhtiin mutta vaatii Ruufuksen johtoon, sillä lasten kanssa on suotavaa että yhdistelmä on käskyilllä hallittavissa…

 

Viimeisin kokeilu koski valjakon keskinäistä työjärjestystä. Tähän saakka olen kiltisti pysytellyt tyttö-poika –pareissa neljällä ajaessani. Sallassa kun Luka ei ollut mukana, kokeilin Emmaa ja Megiä vierekkäin johtoon. Se sujui loistavasti ja molemmat keskittyvät yksiomaan työntekoon. Seuraava askel oli laittaa Niklas ja Luka vierekkäin takapariin. Ajettuani sitten kerran normaalilla ”tyttö-poika” -yhdistelmällä kymmenkunta kilometriä vaihdoin leveällä uralla koirien paikkoja. Emma ja Megi kärkeen ja Luka ja Niklas takapariin. Ei kait siinä, sitten ajettiin puuttuvat 12 km reipasta vauhtia. Paitsi että VIIMEISESSÄ mutkassa 200 m ennen kotiovea meni liinat sekaisin kun kärki toppasi ja pojat oli keskenään solmussa… Sitä ne eivät kestäneet ja rähäkkä oli valmis. Huokaus. Fiksuja kun ovat, loppui tilanne kun istuin niiden päälle ja sain otteet irti. Siinä tohinassa seisinkiä irrottaessani tosin Luka kolautti jossain välissä kalustonsa rystysiini ja kädestä tuli verta tuli kuin härän kurkusta. Niklakselle tuli pari reikää etujalkaan mutta sen lisäksi säästyttiin vaurioilta. No, mikä oleellisinta, nyt se on koettu ja tiedän ettei pojat ole raivopäinä toisiaan tappamassa jos kahakka pääsee syntymään vaan ne saa pienellä vaivalla eroon toisistaan. Emma seistä tönötti koko ajan nenä menosuuntaan perin kyllästyneen oloisena ja Megi koitti pari kertaa osallistua. Tiukka kielto sai sen kuitenkin aina toisiin ajatuksiin. Jahka Niklaksen jalka parantuu niin jatketaan tästä. Tytöt nimittäin pelasi hienosti johdossa ja Niklaskin oli paljon asiallisempi takana kuin kärjessä.

 

22.12.2005

Kokemuksia vuoden 2005 koiranäyttelyistä

Lyhyenä yhteenvetona todettakoon koiranäyttelyiden maailmasta mm. seuraavaa:

 

*osallistuin syksyn 2005 aikana useampaan koiranäyttelyyn koirieni kanssa kuin koko aikaisemman elämäni aikana yhteensä.

*en pessyt yhtään koiraa näyttelyitä varten, mutta annoin periksi ja ostin karstan ainoan olemassaolevan kamman lisäksi.

*Noin kymmenes kerta kun olin elämässäni koiran kanssa kehässä, oli Jväskylän KV-näyttelyn BIS-kehä. Viisas lopettaisi tähän, sillä vaikkemme sijoittuneet, mitä realistisia tavoitteita voin enää lajille asettaa?! Tosin nyt myös ymmärrän mikä lajissa mahdollisesti viehättää…

*Voittaja-05 näyttelyyn ihan oikeasti treenasin koiria aika paljonkin; ajoin 20 km lenkkiä reellä monta kertaa viikossa.

*Valvoin Voittaja-05 näyttelyä edeltävän yön koska koirat nukkuivat samassa huonessa ja läähättivät kun niiden oli kuuma. Mutta muuten en olisi saanut niitä kuiviksi ja kamman läpäiseviksi yhdessä yössä. Kampasin koiria kokonaisen vartin ennen kehää. Tämä on henk. koht. ennätykseni.

*mokailin lähes joka näyttelyssä jossain kohtaa ja kiitän syvästi etenkin Neatut-kennelin ystävällistä ”henkilökuntaa” joka antoi pyyteettömästi toimintaohjeita useampaankin otteeseen. Kiitos myös Tarinalle ja muille jotka pitivät huolen että olin Messarin kehissä edes suunnilleen oikeaan aikaan.

*erityisen suuri kiitos kaikille puolipakotetuille handlereilleni (Mikko, Panu, Jarkko, Äiti, Isi ja Kirsi) jotka kestivät hämmästyttävän hyvin käytöstäni ja jotka päivän päätteeksi väittivät hetkittäin suorastaan viihtyneensä tapahtumapaikalla.

*Mistään ei olisi tullut mitään ilman Mikon lainaamaa suurta ja superpainavaa näyttelyhäkkiä.

*Näyttelypalkinnot on hölmöjä. ”Metaliromun” kerääminen nurkkiin on ihan turhaa, esineet olisivat paljon kivempia. Onneksi suurin osa pytyistä ja ruusukkeista päätyi Lukan matkassa Kaupin perheen riesaksi.

*ihmiset koiranäyttelyissä ovat keskimäärin kireitä. Eri rotuja ei tahdota suvaita ja elämä häkkialueella on kuin Stocmannin Hulluilla päivillä parhaimmillaan: Kaikki minkä voit ottaa, otat, ennen kuin joku muu ehtii. Apua… Malamuuttiporukka oli kyllä poikkeuksellisen mukavaa. Se tunnustettakoon. Samoin oli mukavaa tavata rodusta kiinnostuneita ihmisiä ja jutella heidän kanssaan.

*Kokonaisuutena tämä näyttelyruuhka ja sen tuomat moninaiset kokemukset eivät muuttaneet näkemystäni näyttelyistä yleensä: Mukavinta ilman koiria, mutta mielekkyys ja tarkoituksenmukaisuus samalla tasolla reality-Tv-sarjojen kanssa. Eli ei mitään varsinaista tarkoitusta, kunhan ihmisillä on jotain puuhaa ja puheenaihetta.

 

19.9.2005

Kömpijä

Nyt minullakin on Sellainen: koiravaljakon sulanmaanajoon huomattavan turvallisuustehosteen tuova menopeli. Punaiset oli loppu joten jouduin tyytymään kirkuvaan vihreään.

 

Testiajo suoritettiin kahdessa osassa: ensin huviajeluryhmäni pääsi näyttämään minulle kuinka kömpijä toimii pienen valjakon perässä ja vasta sitten uskalsin ottaa käyttöön varsinaiset vauhdinpitäjät.

 

Kierros 1:

Ruufus, Otto ja Soska. Todella työläästi liikkui yhdistelmä lenkin aloittavassa ylämäessä. Piti hypätä kyydistä ja pukata apuna vaikka koirat kyllä tekivät kovasti töitä. Sileällä pääsin jo vähän kyytiinkin ja alamäessä paineltiin oikein hippulat vinkuen kuljettajan pähkäillessä millä volyymillä käyttäisi jarrukahvaa..? Tämä porukka on mitä oivallisin testiryhmä ja huviajeluporukka, sillä sen motivaatiota vetämiseen ei voi pilata millään konstilla. Syystä ettei sillä sellaista ole olemassakaan...

 

Kierros 2:

Niklas, Emma ja Megi. Koska tarkoitus ei ole tappaa vauhtikolmikon menohaluja kiduttavan raskaalla vetovastuksella, höräytettiin kone käyntiin. Sillä avustusta sen verran että meno on huimaa, muttei ihan lenkkeilyä sentään. MUTTA. Uusi menopeli ja sisäänajoa suoritettu 2 lastauksen ja purun verran, niin eihän ne tyhjäkäyntikierrokset ole lähelläkään kohdallaan. Kuljettajan piti siis vahtia koneen kierroksia, koiria,vaihteita, jarrutuksia ja uraa. Oli aika likellä ettei siinä ollut jo jotain liikaa kun otetaan huomioon että tämä oli ensimmäinen kerta kun kolmikkoa käytettiin yhdssä valjakkona. Eikä tytöt ole lainkaan vakuuttuneita että ”yhteistyö” on sitä mitä ne haluavat keskenään treenin tässä vaiheessa tehdä...

 

Kiitos loistavalle handlerille! Väitti ettei tiedä yhtään mitä pitää tehdä ja ehkä juuri siitä syystä toimikin niin tehokkaasti ja täysin oikein?

 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Eikun suunnittelemaan uusia kujeita!

 

Kuinkas sitten kävikään...? Pieni tiivistelmä niille, jotka (itseni mukaanlukien) putosivat kärryiltä helmikuun 2005 lopussa.

 

30-kympin kriisi. Eihän sellaista minulle tule. Eijei, ehei. Ei mitään mahdollisuutta.

Tosin vaikea keksiä mitään muutakaan syytä miksi täysissä ruumiin ja sielun voimissaan olevan henkilö jättäisi todella erinomaisella palkalla ja muilla eduilla varustetun työpaikkansa ja irtisanoisi itsensä tietämättä lainkaan mitä seuraavaksi alkaisi puuhaamaan... Talolainan lyhennykset juoksee kuukausittain, laskut lankeaa maksettaviksi ihan niinkuin ennenkin... koiralauma asettaa omat vaatimuksensa niin rahallisesti kuin asuinolojenkin suhteen mutta ”man’s gotta do what man’s gotta do”. Ja myönnettävä on, että huolimatta kaikista ”irti arjesta” kokeiluistani vuosien mittaan (ja niitä on paljon), on töistä irtisanoutuminen ehdottomasti tehokkaimpia keinoja sotkea loputkin mahdollisesti vielä järjestyksessä olleista asioistaan. Sitä alkaa kuulkaa katselemaan koko maailmaa ihan uudesta vinkkelistä ja asioiden mittasuhteet muuttuvat radikaalisti kun rahantulo loppuu kuin seinäään.

 

Mutta ei auta. Vaikka kuinka potkisi vastaan on tosielämän realiteetit pidettävä mielessä (tylsää!!) sillä vaikkei raha onnelliseksi tee niin kyllä se elämää kummasti helpottaa. En kuitenkaan kirjautunut työkkäriin, en liioin penniäkään pyytänyt sosiaalitoimistosta (missä ensimmäinen toimenpide olisi ollut laittaa talo myyntiin. Ja sitä ei tule tapahtumaan), vaan muutin maalle. Siellä ei kevään/kesän aikana ole pulaa tekemättömistä töistä ja ruokaakin saa sekä katon pään päälle. Plus pienellä taivuttelulla 5 koiralle kopit pihalle… Opin PALJON sellaista mitä koulussa ei kerrottu sekä hoidin lehmiä ja etenkin vasikoita, ajoin traktorilla ja pyörivällä kaivurilla, kävin TE-Keskuksessa, Porissa ja Eestissäkin...

 

Lämmin KIITOS Veikko. Ei unohdu koskaan, mutta ”pahempi toistaan”. Lisäksi: Lilli ja Viktor, Janek, Silveri ja Lillin Äiti; Ihania ihmisiä joiden kanssa opin puhumaan hiukan Eestiä. Aino ja pikkumiehet Riku ja Roope. Mellu ja Satu, uskomattomat persoonat ja kerrassaan uskomaton yhdistelmänä. Markulle spesiaalikiitos koirankopeista. Lisäksi avustajansa Hölttä, jota en tainnut nähdä kertakaan selvin päin koko aikana? Seppo ja Kobelco, erottamattomat. Ari, Asko ja Teemu; kurittivat laillani Fendttejä keväästä syksyyn, mutta tunnustettava on: pojat tekivät särkemis-osastolla paljon vakuuttavampaa jälkeä kuin minä. Johan; loistava Eestinmatkaopas plus urakkakuski ja by the way girls: sinkku! Sekä kaikki naapurit, kylän lapset, kunnan lomittajat, siementäjät, sorkkahoitajat, maitoauton ja LSO:n teurasauton kuljettajat, neuvojat sekä eläinlääkärit (supertympeää kunnaneläinlääkäriä lukuunottamatta) KIITOS että teitte kesästäni unohtumattoman!!

 

Niin kului aika hauskoissa merkeissä, mutta koko ajan oli takaraivossa ajatus ettei tämä tule jatkumaan ikuisesti. Kesä ei ole muuttunut aikaisempaa pidemmäksi ja väistämättä tulotaso maataloushommissa ei vastannut kulutusta ja se nakersi säästöjä. Mikä taas nakersi mielenrauhaani melkoisesti. Siispä ”oikean” työn hakuun: www.mol.fi, pari puhelua, yksi maili, haastattelu ja hupsista: työpaikka valmiina. Jaa. Eikö se ollutkaan tämän vaikeampaa? No mitäs tässä oikeen stressaan, antaa jatkua vaan tätä vapautta ja raitista ulkoilmaelämää täysillä. Ehtii siellä toimistossa pölyttyä sitten taas talven tullen.  Suunnitelmat selvillä ja rahanlähde syksystä lähtien ”toistaiseksi, koeajan päätyttyä” odottamassa. Hienoa. Ja kesäkin on lämmin ja aurinkoinen. Voiko kerrassan ihminen enempää toivoa?!

 

Loppu hyvin ja kaikki (toistaiseksi) hyvin, sillä asioilla on tunnetusti tapana järjestyä… Ei välttämättä niinkuin haluaa, mutta niinkun oikein on. Enkä minä valita. En en. Sillä nyt olen takaisin Rovaniemellä, vakituisessa työssä, koiria on treenattavana ja kisoja edessä… Tästä jatketaan taas päivä kerrallaan, ja niin paljon kaikkea hassua on kesän aikana koirienkin kanssa koettu että pakosti vääntyy naama virneeseen niitä muistellessa.

 

Tässä muutamia koiramaisia ikimuistoisia hetkiä elokuun ajalta.

 

Soskan kanssa

Käytiin parissakin paikassa sieniä katselemassa laihoin tuloksin kunnes sitten löytyi hyvä paikka missä oli paljon tatteja ja rouskuja. Ensimmäinen löytämäni tatti oli muhkea ja puhtaan näköinen voitatti. Ihastuksissani huudahdin jotain ja kumarruin poimimaan komistuksen lähempää tutkailua varten. Samalla hetkellä kun sain tatin käteeni siitä katosi puolet Soskan suuhun. Seisoin sekunnin häkeltyneenä paikoillani kuolainen ja hampaanjäljet sisältävä tatinpuolikas kädessäni joten Soska käytti tilaisuuden hyväkseen ja nappasi äkkiä loputkin. Sen jälkeen en saanutkaan sanaa suustani vähään aikaan hihittäessäni loistavalle ”sienikoiralleni”. Se oli selvästi sisäistänyt tämän talo tärkeimmän säännön: jos et syö sitä heti, joku muu syö sen kuitenkin.

 

Tämän jälkeen muuttui sieniretken tunnelma täysin. Tavoitteeksi tuli ensinnäkin löytää sienet ennen kuin koirat juoksivat niistä yli, mutta mikä vaikeinta, poimia saalis niin ettei Soska syönyt kaikkia suoraan kädestä ennenkuin ne sai ämpärin suojiin. Välillä kuljettiin aika erillään ja kun löytyi hieno kanttarelliesiintymä, ilmoitettiin siitä toiselle mahdollisimman matalalla ja tylsällä äänellä. Sitten kykittiin mättäällä hipihiljaa poimien sieniä epätoivon vimmalla koirien läähätyksen kuuluessa yhä lähempää ja lähempää... kunnes ne löysivät meidät ja tulivat innosta puhkuen ”osallistumaan” poimintaan sotkien 16 tassun tehokkuudella kaiken totaalisesti ainakin parin neliön alalla. Hhmm... Mutta kun ne ovat niin hauskoja ja tohkeissaan ettei oikein voinut kieltääkään. Mistäpä ne olisivat ymmärtäneet mitä tekivät väärin kun kerran näkivät oikein vaivaa löytääkseen meidät kerta toisensa jälkeen pusikosta kyykkimästä?

 

Soska oli jo aikaisemminkin suoretkellä osoittautunut suureksi luonnontuotteiden ystäväksi syömällä ennakkoluulottomasti melkoiset määrät rahkasammalta. Tämä johtui puolestaan mitä ilmeisimmin siitä että mokoma sammal kasvoi siinä mistä olisi pitänyt juoda. Soska kun ei osannut tehdä juomapoteroa märkään rahkasammaleeseen se korvasi puutteen syömällä litimärkää sammalta. Jeps. Lähti varmaan nälkä samalla?

 

Yksi ehdottomista huippuhetkistäni oli myös se, kun Soska alkoi totella luoksetulokäskyä! Irtihän tietenkin päästin sen heti koiran saatuani pohtimatta asiaa sen syvemmin... ja melkoista vääntöä se on välillä ollut saada se takaisin ketjuun tai edes metsästä autoon. Sitkeästi vaan väsytystaktiikalla, kehulla ja moitteella sekä muun lauman esimerkillä ja vitsit se on hienoa kun koira alkaa pitää luoksetulokäskyä ehdottomana ja toimii!! Aikaa meni n. 6 viikkoa ja harjoiteltiin vähintään kerran päivässä. Sen jälkeen pystyin pitämään koko poppoota 4 koiran laumana (ottoa, ruufus, niklas, soska) irrallaan tietäen että homma toimii.

 

Treenin alkaessa

Vedätin  rengasta Niklaksella lenkillä ja se otti sellaisen vauhdin lähdössä että itsekin suorastaan hämmästyi. Vielä enemmän häkeltyi kuitenkin Ruufus joka pahaa aavistamatta hölkkäsi muina koirina tiellä Niklaksen edellä. Niklas nimittäin tyypillisen tapaansa ohitti Ruufuksen mahdollisimman läheltä ja parasta mahdollista vauhtia. Sellaisessa vauhdissa mikään rengas pysy aisoissa, joten Niklas ohitti Ruufuksen vasemmalta ja rengas oikealta. Vetonaru suoritti melko näyttävän kampituksen, vaikka Ruufus ketteränä tyyppinä selvisikin yllättävästä tilanteesta lähes jaloilleen. Ilme oli kyllä sen näköinen että kaikkea koiruutta se tuokin kiusankappale aina tekee mutta miten se jumankauta TON teki?!  Niklas vain vilkaisi kerran taakseen painellen täyttä laukkaa eteenpäin holtittomasti pomppiva rengas perässään. Meinasin tikahtua nauruun… En tietenkään jaksanut juosta riittävällä nopeudella koko lenkkiä, joten jouduin aikalailla kovaan ääneen kutsumaan Niklasta ennenkuin sain sen pysähtymään kaaaauas meistä muista kun oli aika lähteä takaisinpäin. Olipa tytyväinen grönski sen keikan jälkeen kun tuli kerrankin kunnolla hiki eikä aina vaan perheretkityyliin kevyesti hölkkäillä.

 

 

Jaa, ollaan me sitten käyty myös makkaranpaistoretkillä eri laavuilla. Näillä retkillä Soska ja Niklas mellastavat pitkin metsiä juosten ja painien täysillä, Otto neuvoo tulenteossa parhaansa mukaan (ihme ettei kuono ole vielä haljennut...) ja Ruufus kyttää repun vieressä syötävää ottaen hirveän stressin. Lopuksi koirille paistetaan aina makkaraa tai lihapullia muttei koskaan kuulemma riittävästi...

 

Valitettavasti Soskan ongelmat eivät helpottaneet vapaan maalaiselämän ja oman lauman myötä. Sen pelot ja ajoittainen arvaamattomuus stressasivat sitä itseään sekä heijastuivat koko lauman käyttäytymiseen. Koska se oli vaihtanut kotia jo useita kertoja tein päätöksen ja päästin Soskan pois sen sijaan että olisin kierrättänyt sitä edelleen.

 

 

Takaisin kotisivulle

 

Back Home