Finnrock kuormanvetokokemuksia Kuormanveto lajina vaatii koiralta lähinnä kolmea asiaa: tahtoa, tekniikkaa ja voimaa. Kuormanvedon koesuoritus puolestaan on sarja tapahtumia jotka koiralle voidaan helposti opettaa. Koetta varten harjoiteltaessa voidaan ja ehdottomasti kannattaakin jakaa tapahtuma osasuorituksiin jotka opetetaan koiralle kukin erikseen. Kun koira hallitsee vedon osa-alueet voidaan ne yhdistää koesuoritukseksi. Mikäli koira hallitsee jo osia suorituksesta, voidaan harjoittelu keskittää puuttuviin taitoihin. Aloittaessani muutama vuosi sitten kuormanvedon harjoittelemisen, koin ongelmaksi lajiin liittyvän tiedon huonon saatavuuden. Nyt kuusi koiraa kuormanvetokokeessa hyväksyttyyn suoritukseen ohjanneena toivon, että jakamalla matkan varrella karttuneita kokemuksia laji saisi lisää harrastajia. Tämän kirjoituksen ideana ei ole olla ohje kuormanvetotreeneihin. Siihen tarkoitukseen kuvatut menetelmät on esitetty aivan liikaa yksinkertaistaen. Taustajupinoita Jokainen koiraansa kuormanvetoon treenaava luo itse ainakin osan menetelmistään ja toistaa hyväksi havaitsemiaan rutiineja. Tässä esitetyt vaihtoehdot ja esimerkit ovat todellakin vain vaihtoehtoja ja esimerkkejä, eivät mallisuorituksia eivätkä mitään sellaista mitä onnistunut veto ehdottomasti edellyttää. Aina koiraa treenatessa on hyvä pitää mielessä että koira on koira. Sen näkökulmat asioihin poikkeavat ohjaajan käsityksistä ja yhteisymmärryksen löytyminen lajissa, jossa onnistuminen vaatii koiralta vahvaa ja itsenäistä suoritusta on toisinaan hyvinkin haasteellista. On myös todettava, että mielestäni valjakkotyöskentelyyn tottunut koira ei ole paremmassa asemassa kuormanvetoa opetettaessa. Valjakkotyöskentely (kestävyyttä vaativaa vauhdikasta etenemistä yhteistoiminnassa muiden koirien kanssa) poikkeaa lähes täysin työskentelystä kuorman kanssa (hidas vääntöä vaativa suoritus jossa kaikki vastuu on yhdellä koiralla). Sen sijaan ahkion kanssa ahkeroinut koira omaa usein monia kuorman kanssa tarvittavia taitoja. Tekstissä edempänä käytetyllä termillä ”kohtuullinen kuorma” tarkoitetaan sellaista kuormaa, jonka liikkeelle saamiseksi koira joutu hieman ponnistelemaan, muttei itse koe sitä kuitenkaan vielä kovin haastavaksi. Kilomääräisesti se voi vaihdella. Ennen jokaista kuormanvetoharjoitusta koiraa on lämmiteltävä juoksuttamalla ja kävelyttämällä. Harjoituksissa on käytettävä riittävän vahvoja tarkoitukseen soveltuvia varusteita, sekä AINA joustoa vetoliinassa. Jos kaikki muu unohtuukin, älä unohda joustoa. Yksi huomion arvoinen asia harjoitusmenetelmistä yleensä on se että ne tähtäävät aina ns. täydelliseen suoritukseen. Sellaista käytännössä ei koskaan kukaan saavuta. On täysin ohjaajasta riippuvaa millaisen suorituksen hän hyväksyy riittäväksi. Tässä kuvatut menetelmät ovat niitä keinoja joilla eri koirien kanssa on tavoiteltu joka saralla täydellistä suoritusta. Ohjaajan hyväksyessä koiran suorituksen on vielä oltu kaukana täydellisestä, mutta on ollut oletettavaa että koira hallitse kokonaisuutta siinä määrin että kykenee hyväksyttyyn suoritukseen. Kuormakokeessa hyväksyttävät vetosuoritukset on tavoite, ei tyyli millä ne saavutetaan. Myös koe itsessään on etenkin ensikertalaiselle koiralle oppimistilanne ja sellaiseksi ohjaajan se olisi ensisijaisesti miellettävä. Palkinnot siis kohdilleen ja pelkästä yrittämisestäkin saa palkkaa. Itse asiaan Mitä koiran sitten pitää osata kuormanvetokokeessa? Vetää kovaa? Sitäkin, mutta kaikkia osapuolia helpottaa jos koira tietää asiasta enemmän. Puuttumatta yksityiskohtaisesti sääntöihin, joita en itsekään viimeistä piirtoa myöten tunne, todettakoon että koe etenee suunnilleen siten että ohjaaja taluttaa vuorollaan koiran lähtöpisteeseen ja kytkee sen reen eteen. Koira jätetään paikoilleen ja ohjaaja siirtyy reen taakse. Tuomari toteaa että pari on valmis ja antaa suoritusluvan. Ohjaaja antaa koiralle luvan aloittaa, jonka jälkeen koiran on vedettävä kuormaa tietty matka määrättyyn suuntaan. Hyvä olisi jos koiralle voisi vielä lopuksi viestittää että kiitos nyt riittää. Vedon jälkeen koira irrotetaan reen edestä ja talutetaan pois koealueelta eli siirrytään odottamaan sivummalle uutta omaa vuoroa. Koira ja ohjaaja pääsevät kaikkein helpoimmalla jos koesuorituksen kulku on molemmille tuttu ennen kuin mennään outoihin paikkoihin yrittämään raskaita kuormia vieraiden koirien häiritessä keskittymistä. Ja mikäli koira kammoaa nostamista on hyvä harjoitella myös punnitusta etukäteen ettei loppupäivä mene pilalle punnitustapahtuman järkyttäessä koiran perusteellisesti… Punnitusta lukuunottamatta kuormakokeeseen valmistautumisen voi karkeasti jakaa neljään osa-alueeseen: Tottelevaisuus ja rutiinit tarkoittaa että koira tuntee tarvittavat käskyt. Vähintään paikallaanodottamiskäskyn sekä vetokäskyn, mahdollisesti myös lopettamissanan. Koetilanteen rutiinit tehdään tutuiksi jo kotona harjoituksissa. Lisäksi koira ymmärtää suorituksen toistuvan useita kertoja pienen odottelun jälkeen eikä oleta että ensimmäisen vedon jälkeen homma on hoidettu. Suunta tarkoittaa että koira osaa vetää suoraan 10 metrin matkan ja että sille voidaan kertoa mihin suuntaan sen halutaan 10 metriänsä etenevän. Nykäys tarkoittaa että koira osaa liikauttaa paikoillaan makaavaa rekeä saaden sen liikkeelle. Veto tarkoittaa että koira osaa hyödyntää nykäyksen tuoman edun ja jatkaa kuorman vetämistä tasaisesti oikealla tekniikalla. Nämä ovat kaikki täysin opetettavia asioita. Erot vedetyissä kuormissa tehdään ennenkaikkea koiran omalla tahdolla, jossa ratkaisevana tekijänä on ohjaajan ja koiran suhde, ohjaajan kyky motivoida koiraa sekä koiran luontainen halu ottaa kuorman tuoma haaste vastaan ja rasittaa itseään. Lopullisen onnistumisen varmistaa koiran omaksuma oikea vetotekniikka sekä silkka lihasvoima. Voimaharhoitteluun en tässä yhteydessä puutu. Perusvoimaharjoittelulla pääsee jo pitkälle kun muistaa tukea samalla oikean vetotekniikan käyttämistä. Harjoitettaessa esim. suuntaa ja tottelevaisuutta tulee samalla treenattua voimaa ja tekniikkaakin. Tottelevaisuus ja rutiinit Kuormakokeessa vaadittava paikalla olemisessa on kyse siitä että koira pystyy odottamaan kohtuullisen rauhallisesti ohjaajan siirtymistä reen taakse. Vetoon lähtö on sitä helpompaa, mitä vähemmän koira lähtöpaikalla säheltää omiaan. Ei haittaa vaikka koira liikahtelee tai osoittaa kärsimättömyyttä, kääntyilee hieman tai kiljuu. Kunhan se ei kisko raivoisasti mihinkään eikä käänny ohjaajan perään. Usein koiran on helpompi tottua odottamaan kun valjaassa on vastusta. Sen ei tarvitse ikään kuin ”kellua” tyhjässä, vaan saa tukea valjaista. Samoin vetoonlähtö helpottuu kun koira ei koe ensinykäyksellään äkkipysäystä löysän liinan kiristyessä. Eli kun koira on kytketty rekeen, sitä ohjataan eteenpäin jotta vetolina kiristyy. Sen jälkeen sitä käsketään odottamaan. Käskysana paikallaoloon on makuasia, mutta suositeltavaa olisi että tätä sanaa käytettäisin vain kun koiran on pysyteltävä paikoillaan valjaan vastuksen kanssa. Tämä tukee vetoon liittyviä rutiineja ja koira tietää sanan kuuluvan kuormanvetosuoritukseen valmistautumiseen eikä vaikkapa näyttelyposeeraukseen. Paikallaolemista on helppo harjoitella remmilenkillä jossa koiralla on kaulassan tavallinen panta. Vetovaljas käy myös mutta ns. talutusvaljas tai kuristus-/kuonopanta ei tähän harjoitteluun sovi. Kontakti ohjaajaan sen perinteisessä merkityksessä suorastaan haittaa harjoittelua. Kävellään koiran kanssa remmi kireällä ja kun se etenee/vetää suoraan haistelematta penkkoja, pysähdytään itse jolloin myös koiran on pysähdyttävä. Niin kauan kuin koira on paikoillaan, hoetaan käskysanaa positiivisella asenteella, ei käskien, vaan totuttaen koiraa sanaan ja pitäen se samalla myönteisenä. Ollaan paikallaan 2-15 sekuntia riippuen koiran reaktioista ja jatketaan matkaa. Oleellista on, että koira todellakin on paikoillaan eikä lisää vetoa, käänny tai ala haistelemaan. Jos koira pysähdyttäessä alkaa kääntyilemään tai haistelemaan, ollaan hiljaa ja jatketaan matkaa sekä yritetään uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan… jossain vaiheessa koira kyllästyy ja seisoo hetken paikallaan. Mikäli koiralla on tapana remmissä kävellessä kiskoa kuin hinaaja, voidaan liikkeellelähtökäskynä käyttää haluttua vetokäskyä. Ja taas mennään. Lyhyelläkin lenkillä voi tehdä useita pysähdyksiä, parempi olisikin. Hyvä taktiikka on pysähdys joka 5-20 metrin välein vaikkapa 10 kertaa. Sitten kävellään vähän matkaa normaalisti penkkoja haistellen ja oravia etsiskellen, kunnes taas otetaan treenipätkä. Omissa pysähdystreeneissä olen käyttänyt 600 metristä tienpätkää, jolla saa ihan hyvin intensiiviset harjoitukset ja lisäksi vapaampaa kävelyä. (Jos on useampi koira treenattavana niin sitten vain seuraava remmin päähän ja uusi kierros. Useamman koiran kanssa voi näin vuorotellen tehdä kolmekin treenilenkkiä peräkanaa.) Koska lenkillä koira todennäköisesti haluaa kokoajan kulkea eteenpäin, erityistä palkitsemista ei aluksi tarvita. Palkinto on että koira saa jatkaa matkaa. Sitkeä ohjaaja saa muutamassa päivässä koiran huomaamaan että ”lenkkeily on mennyt oudon katkonaiseksi” ja koira alkaa seisomaan ja odottamaan josko taas kohta matka jatkuisi. Tässä vaiheessa koiraa voi äänellä kiittää odottelusta. Kun tämä taito siirretään vetotreeniin, on hyvä että paikalla on avustaja joka aluksi pitää koiraa paikoillaan samalla kun ohjaaja kytkee koiran reen eteen ja antaa tutun ”ootellaan vähän aikaa ja kohta matka jatkuu” –käskyn. Riittävästi toistoja ja koira alkaa yhdistämään odottelun ja käskyn vetotilanteeseen. Jos odottelu ei kuorman kanssa millään onnistu ilman avustajaa, lisää treeniä lenkillä. Erityisesti on pyrittävä siihen ettei koira missään tilanteessa käänny ohjaajaa kohti odottaessaan. Taakse katsominen menettelee, mutta jos koira kääntyy kokonaan, sen ohjaaminen toivottuun vetosuuntaan tuo lähtötilanteeseen turhaa lisäjännitystä. Rutiinit ovat tärkeitä, sillä yksinkertaistettunahan kuormanveto on tietyn suorituksen toistamista loputtomasti kunnes raja tulee vastaan. Kun suorittaja on koira jonka maailma on hyvin erilainen kuin meidän ihmisten, on suorituksen tuttuus suorastaan edellytys oikean tahtotilan löytymiselle ja onnistuneelle suoritukselle. Jokainen ohjaaja luo tietoisesti tai tiedostamattaan tietyt rutiinit harjoittaessaan koiraa. Jos nämä rutiinit puuttuvat koetilanteessa, koira kokee tilanteen oudoksi ja on epävarma eikä tee välttämättä mitään vaikka kuulisikin tutun käskyn. Asiaa ei tietenkään lainkaan auta se, että ohjaaja etenkin ensi kertaa kokeeseen osallistuessaan on hermona ja käyttäytyy muutenkin omituisesti. Mikäli ohjaaja tietoisesti luo koiralle vetorutiinit, on ne helppo toistaa koetilanteessa. Luonnollisesti ohjaajalla on myös tiedostamattomia rutiineja, jotka jäävät kokeessa pois, mutta kun kokonaisuus pääpiirteittäin etenee tuttua kaavaa ei koira joudu liikaa hämmennyksiin. Muutama esimerkki yksinkertaisista rutiineista: koira talutetaan reen eteen aina samaa kautta ja samalla puolella ohjaajaa tietyn mittaisella hihnalla. Koira kytketään reen eteen ja käsketään pysyä paikoillaan aina mahdollisimman samalla tavalla. Jos ohjaaja siis kotona kohentaa koiran valjaita ennen vetoa, tehdään se myös kokeessa. Ohjaajan kaikki liikkumnen on rauhallista ja etenkin kokeessa hänen on tietoisesti liikuttava korostetun rauhallisesti viestittääkseen koiralle että hänellä on tilanne hanskassa ihan niin kuin kotonakin. Tai jos kotona edetään puolijuoksua, niin samaa kaavaa noudatetaan sitten myös koepaikalla. Ohjaaja siirtyy reen taakse ja seisoo siellä liikkumatta ja puhumatta hetken aikaa. (Kokeessa tämän hiljaisen hetken aikana tuomari toteaa että pari on valmis ja antaa lähtöluvan.) Sitten koiralle annetaan vetolupa ja suoritus voi alkaa. Joka hetki siitä lähtien kun koiraa on lähdetty taluttamaan reen eteen se on tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu: kävellään vetopaikalle, pysähdytään osoitetulle paikalle, odotetaan vähän aikaa ja sitten tulee käskysana jonka jälkeen saa alkaa tositoimiin. Koira aloittaa vetämisen ensimmäisellä käskyllä ja kyselemättä koska se on jo pitkään tiennyt mitä siltä seuraavaksi odotetaan. Suunta Kun on siis luotu koiralle edellytykset onnistuneeseen vetoon ja päästy hallitusti suorituksen alkuun, lienee seuraavaksi syytä pohtia kuormakokeen mielestäni haastavinta osa-aluetta: MIHIN koira kuormaa vetää? Ohjaaja näkee edessään nauhoitetun koealueen joka on reilut 10 m pitkä, asettaa koiran koealueen toiseen päähän ja olettaa että koira etenee suorinta tietä 10 m sinne minne nokka lähtöhetkellä näyttää. Koira todennäköisesti ei näe yhtään järkevää syytä edetä sinne minne nokka lähtöhetkellä näyttää. Riippuu paljolti koealueen ominaisuuksista miten vaikea koiran on etenkin ensimmäisellä vedolla ymmärtää mihin sen halutaan etenevän. Lähes poikkeuksetta vetäminen tapahtuu poispäin muista koirista (erittäin suuri haaste), poispäin autoista ja ihmisistä sekä mahdollisesti aukealla jonka toista reunaa koira ei kykene hahmottamaan, esimerkiksi jäällä. Vaihtoehtoisesti sen on edettävä vaikkapa kohti edessä häämöttävää lumikasaa jonkin lumipenkan vierustaa, mutta koiran kannalta täysin järjettömästi muutaman metrin päässä siitä eikä aivan penkan juurella. On epäoleellista millaisia haasteita koealue koiralle asettaa, jossakin kokeet on järjestettävä ja olosuhteet paikan puolesta ovat kaikille samat. Oleellista on, miten paljon koira luottaa ohjaajaan, mitä keinoja ohjaajalla on kertoa koiralle mihin suuntaan sen on mentävä ja että koira ymmärrettyään myös pyrkii ensisijaisesti toivottuun suuntaan. Käytännössä koira on hyvin helppo saada kulkemaan pisteestä a pisteeseen b: asetetaan koira pisteeseen a. Sijoitetaan ruokakuppi jossa on jotain herkkua pisteeseen b. Päästetään koira irti ja kas, koira liikkui juuri kuten haluttiin. Tästä on vielä hieman matkaa toivottuun koesuoritukseen, mutta perusteet on luotu: koiran pitää ymmärtää mihin mennään (koira näkee kupin) ja sen on myös haluttava mennä sinne (kupissa on namia!). Suuntaa opetettaessa kannattaa toimia kuten paikallaoloakin harjoiteltaessa, koira pannassa/valjaissa ja remmissä. Harjoittelua helpottaa todella paljon jos käytettävissä on avustaja! Jos ei, niin koiran on osattava pysytellä paikoillaan ja annettava ohjaajan vielä kuppi eteen sekä palata jälleen koiran taakse… Tai se on voitava kytkeä johonkin erittäin kiinteään kohteeseen odottelun ajaksi. Harjoituksen aikana kannattaa ottaa käyttöön suuntaa tukevia rutiineja, kuten että ohjaaja on koiran vierellä ja osoittaa kuppia sanoen samalla jonkin kehoitussanan. Koira kiinnittää huomionsa kuppiin, ohjaaja siirtyy taakse ja antaa vetokäskyn. Koira säntää kohti kuppia ja ohjaaja vastustaa menoa hieman remmillä. Koira hotkaisee namit. Sitten se käsketään seis (avustaja varmistaa että koira pysyy paikoillaan vetokäskyyn saakka. Avustaja ei voi siirtää kuppia, koska silloin kokeelle luonteenomainen ohjaajan edestakainen liikkuminen koiran eteen/luokse ja taakse jää pois.), viedään kuppi jälleen muutaman metrin päähän, palataan koiran luokse, osoitetaan kuppia, siirrytään koiran taakse ja annetaan lupa jne. Aluksi kupin on oltava lähes koiran ulottuvilla ja matkaa lisätään vähitellen. Välillä helpotetaan tehtävää tilapäisesti ja jätetään kuppi lähemmäs, sitten kauemmas jne matkoja vaihdellen. Kun kupin vetovoima on kiistaton ja koira osaa odottaa lupaa liikkeellelähtöön, voidaan koiran perään laittaa kevyehköä kuormaa vedettäväksi. Tällöin kuppi tuodaan jälleen lähemmäksi sillä uutena asiana koiralle tulee kuolleen painon aiheuttama lähtönykäys jota talutusremmin kanssa ei ole. Kun koiran perään laitetaan kuollutta painoa, on erittäin suosieltavaa vaihtaa huskyvaljas kuormanvetoon tarkoitettuun selästä avoimeen valjaaseen. Tämä tukee koiran vetotekniikan kehittymistä eikä se koe vastuksen aiheuttamaa epämiellyttävää painetta lantiollaan kuorman kiinnityspisteen siirtyessä selkälinjan alapuolelle. Kun koira osaa vetää kohtalaisen helposti liikuteltavaa kuormaa käskystä kupille, aletaan kupin kokoa asteittain pienentämään. Saattaa kestää pitkään ennen kuin koira ehdollistuu ohjaajan osoittamaan ”ei mihinkään” vetovoimaisena päämääränä, mutta ennen pitkää se alkaa etenemään osoitettuun suuntaan edellyttäen että se palkitaan edelleen tiheästi oikeaan suuntaan menemisestä. Jokaisen treenikerran ensimmäiset harjoitukset kannattaa tehdä siten että käytetään pykälää suurempaa kuppia kuin mihin edellisellä kerralla jäätiin. On erityisen tärkeää ettei nameja koskaan laiteta suoraan maahan, vaan että käytetään aina selvästi näkyvää alustaa. Muuten koira oppii haistelemaan maata nameja etsien ja vetäminen jää sivuosaan. Kun kupin kokoa ei enää voi pienentää, palkitaan koira kädestä, ei koskaan suoraan maasta. Kun koira pääsee siihen pisteeseen että se alkaa ymmärtää tyhjää kohti etenemisen, kannattaa tätä vahvistaa vedättämällä tyhjyyteen kerran, sitten kaksi vetoa kupille, yksi tyhjään, pari kupille jne. ettei koiralle tule mielikuvaa ettei siellä kuitenkaan mitään ole. Pikemminkin sille on luotava mielikuva ettei sitä koskaan tiedä josko kuppi olisikin siellä vaikken sitä huomannut. Ja namiahan se saa joka tapauksessa oikeasta suorituksesta tavalla tai toisella. Sitten muutamia esimerkkejä siitä miten paikasta riippumatta voidaan reen takaa opastaa koiraa oikeaan suuntaan. Ensimmäinen ja tärkein: Ohjaajan rintamasuunta vedon lähtöhetkellä sekä koko sen ajan on oltava aina täsmälleen sinne mihin koiran halutaan menevän. Koira vilkuilee taakseen etenkin juuri lähtöhetkellä sekä näkee vetäessään silmäkulmastaan mihin suuntaan ohjaaja on aikeissa liikkua. Ja pyrkii automaattisesti samaan suuntaan. Kun ohjaaja poikittaa reen takana, koira muuttaa suuntaa eikä siinä huutaminen silloin auta. Tätä voi käyttää hyväksi myös ohjattaessa koiraa vedon aikana. Käännetään rintamasuuntaa ja/tai liikutaan reen takana sille enemmän puolelle mihin koiran pitäisi siirtyä. Koira kuulee myös ohjaajan äänestä mistä tämä käskyjä antaa ja saattaa korjata suuntaa silläkin perusteella. Useamman vedon jälkeen koira voi alkaa puoltamaan sille puolelle mitä kautta koealueelta vedon jälkeen poistutaan. Tätä voi korjata poistumalla koealueelta vuorotellen eri puolilta, mikäli järjestelyt sen sallivat. Mikäli eivät salli, etenemällä suorituken jälkeen koiran kanssa muutamia metrejä suoraan eikä niin että koealueen viimeisen tolpan jälkeen käännytään jyrkästi takaisin kohti muita koiria ja tuttuja ihmisiä. Yleistä on, että ohjaaja suorituksen aikana viittoo koiralle suuntaa kädellä. Koira ei sinänsä ymmärrä tätä merkkiä, mutta mikäli sitä on toistuvasti ja johdonmukaisesti käytetty harjoituksissa osoittamaan koiralle haluttua suuntaa, oppii koira viittoman merkityksen. Samoin mikäli ennen suorituksen alkua koiraa reen eteen kytkettäessä on tapana näyttää sille kädellä viittomalla mihin sen on mentävä, koira oppii ajan myötä mitä ohje tarkoittaa. Tällaiset rutiineihin sisällytetyt lisäohjeet auttavat koiraa koetilanteessa. Koiralle voi tietysti myös opettaa erittäin hyödylliset käskyt oikea ja vasen, mutta raskaan kuorman kanssa taistellessaan kokenutkaan valjakkokoira ei välttämättä näe järkeväksi ryhtyä käännöksiin ilman näkyvää vaihtoehtoista uraa. Toisaalta 10 metriä on sen verran lyhyt matka, että koira oppii nopeasti etenemään sellaisen matkan suoraan. Ja kääntäen, mikäli koira lähtee alussa vinosti liikkeelle ja vetää rekeä johdonmukaisesti oppimansa mukaisesti täysin suoraan, päädytään ulos koealueelta. Halutun suunnan opettamiseen kannattaa todella panostaa, sillä se on koiralle koepaikkojen vaihdellessa usein suorituksen vaikein asia. Hyvä olisi, jos koiran kanssa voisi ennen koetta harjoitella erilaisissa paikoissa kuten juuri jäällä, parkkipaikoilla, tieurilla, viistoilla ja suorilla pohjilla erilaisten häiriöiden kanssa ja ilman. Käytännössä tämä lienee kuitenkin melko mahdotonta ja pääosin jopa tarpeetonta. Itse näin tavattomasti vaivaa parin ensimmäisen koiran kanssa, mutta seuraavien kanssa laiskistuin. Kun sitten hyvin ohjaajaa kuunteleva vetokokeen rutiinit tunteva koira hoiti homman yhtä luotettavasti kuin suurella vaivalla erilaisiin paikkoihin tutustunut virkaveljensä, lopetin turhan kohkaamisen ja keskityin oleelliseen. Siinä ohessa harrastus asettui useammankin koiran kanssa treenatessa ajankäytön puolesta inhimillisiin mittoihin. Nykäys ja veto Nykäystä voidaan harjoitella vain vetämään tottuneen aikuisen hyvässä lihaskunnossa olevan koiran kanssa joka on lämmitelty ennen harjoituksen alkua riittävästi. Nykäystä ei ole hyvä harjoitella paljon kerralla sillä se on tavattoman rasittavaa. Nykäysharjoitteluun soveltuu ainoastaan kuormanvetoon tarkoitettu selästä avoin valjas. Ei missään tapauksessa ns. huskyvaljas. Vetoliinassa on AINA käytettävä sopivan jäykkää joustoa. Hämmästyttävän moni koira osaa nykäistä kuorman liikkeelle täysin oma-alotteisesti. Haaste on siinä, että sen olisi opittava tekemään se käskystä ja ymmärrettävä sen jälkeen jatkaa matkaa tasaisesti vetäen. Moni nimittäin sortuu pelkkän nykimisen ja turhautuu kun homma ei etene. Itse olen treenannut pelkkää nykäystä yksinkertaisesti mahdottomalla kuormalla ja vastustamattomalla houkuttimella. Sellainen voi olla ruoka, lelu, auto, rakas vihattu tappelukaveri tai vaikka kiimainen narttu. Kaikki sallittua. Narttu palkintona lienee kuitenkin huono vaihtoehto samoin kuin yleinen tappelu joten koira joutuu usein tyytymään tilapäisesti laimeampiin palkintoihin, kuten naudan mahaan. Pääasia kuitenkin tapahtuu: koira oppii käyttämään räjähtävää voimaa päästäkseen lähemmäs tavoitettaan. Kun tätä on tullut muutaman kerran treenattua ohjaajan onkin aika tarkastaa reissuketjujen ja lukkojen vetolujuus… Nykäysharjoituksessa koira ei etene kuin muutamia senttejä, parhaimmillaan kymmenisen senttiä kerrallaan. Palkinto tulee siitä että kuorma liikahtaa, muu on epäoleellista. Motivoitunut koira jaksaa tehdä kolme-neljä äärimmäistä nykäystä per treeni ja yhteensä maksimissaan kymmenen. Jos se jaksaa enemmän, on kuorma liian kevyt. Nykäyksiäkin voi tehdä esimerkiksi kahden tai kolmen sarjoina, sitten tauko ja toinen sarja eri vastuksella. Viimeinen sarja on aina kevyin, keskimmäinen raskain. Viimeisellä nykäyksellä koiran on päästävä kohtuullisella ponnistelulla reilusti eteenpäin (metri) ja jonkin jättisuuren palkinnon luokse (josko nyt sitten se narttu?). Valmistautuminen kuormakokeeseen onnistuu hyvin vaikkei nykäystä erikseen treenattaisikaan. Kuormanvetokokeen läpäisemiseen vaadittava koiran viisinkertainen paino on normaalikelissä liikutettavissa ilman äärimmäisiä ponnistuksia. Nykäystreenin merkittävänä vaarana puolestaan on olla motivaation tappaja. Koira turhautuu nopeasti eikä enää yritä jos siitä tuntuu ettei se saavuta mitään vaikka repisi kuinka. Jos nykäystä harjoiteltaessa yhtään näyttää siltä että koira alkaa hyytyä homma keskeytetään vaikka olisi tehty vasta yksi nykäys. Muuten treeni TODELLA tappaa koiran motivaation isoihin kuormiin. Kokemusta on. Kun itse vetämisen opettamisen jättää treenisuunnitelman loppupäähän, tulee huomaamaan ettei sitä oikeastaan edes tarvitse opettaa. Koirahan on eri osa-alueita harjoitellessaan totutellut vetämään. Etenkin paikallaolo- sekä kuppiharjoituksella on annettu koiralle hyvää tuntumaa valjaassa olevasta vastuksesta. Oikea matala vetotekniikka rakentuu niiden kautta automaattisesti. Koiralle on luontaista painaa pää alas ja pyrkiä vastuksen kasvaessa etenemään sitä kautta. Se saattaa alussa kokeilla muitakin tekniikoita, mutta valpas ohjaaja estää väärällä tekniikalla etenemisen ja tukee oikean tekniikan käyttöä. Muutamia käytännön pattitilanteita treeneistä: Koira vetää tietyn painon toivotulla tavalla ja seuraavalla yrityksellä samalla painolla temppuilee. Kyse on siitä ettei saatu palkkio vastannut sen mielestä nähtyä vaivaa. Tätä lähes väistämättä seuraavan ohjaajan puolen minuutin taukoamattoman huutamisen jälkeen koira todennäköisesti lähtee yrittämään vetämistä jouduttuaan kestokykynsä ylittävän henkisen paineen alaiseksi. Vahvalle koiralle menetelmä jopa sopii, nuorelle tai herkemmälle se aiheuttaa stressiä joka ei välttämättä ole pitkällä tähtäimellä hyväksi koiran vetomotivaatiolle. Kaikille sopiva tapa on parantaa palkinto vastaamaan koiran käsitystä nähtyyn vaivaan. Treenin myötä koira oppii pitämään vetämisen tuomasta haasteesta, voimiensa kasvusta sekä yhteistoiminnasta ohjaajan kanssa ja vaikka palkinto edelleen on tärkeä, suorittaminen itsessään tuottaa koiralle mielihyvää. Tämä helpottaa koiran motivoimista uusiin haasteisiin jotka onnistuessaan edelleen tukevat koiran positiivista asennetta lajiin jne. Tietty määrä ohjaajan koiraan kohdistamaan henkistä painostusta yhdessä onnistuneen motivoinnin kanssa parantaa koiran suorituskykyä kuormanvedossa. Paineen kuitenkin noustessa sietämättömäksi koira joko alistuu tai keskittyy paineen vähentämiseen keinolla millä hyvänsä ja unohtaa vetämisen. Ennenkaikkea on huolehdittava että koira todella YMMÄRTÄÄ mitä sen tulee tehdä ennen kuin painetta aletaan lisäämään. Jos koira on kärsimätön, hyppii yläpystyä, esittää voimattomia ”tää-ei-liiku-mihinkään”-nykimisiä ja hermostuu, on toimiva tapa palata helpompaan tilanteeseen. Lyhyempi vedettävä matka, suurempi palkinto tai molemmat jotta koira motivoituu yrittämään. Temppuilulla koira yrittää viestittää että se on asetettu sen mielestä mahdottoman tehtävän eteen. Helpotetaan tehtävää ja jatketaan pikkuhiljaa vaikeampaan. Koira ei värkkää tahallaan ja ohjaajan kiusaksi. Se ei yritä huijata, tahallaan laiskotella tai pelata aikaa. Se vain reagoi ohjaajan tuottamiin ärsykkeisiin ja vastaa niihin luonteensa mukaisesti aikaisempiin kokemuksiinsa tukeutuen. Ohjaajan tehtävä on ensin muokata ärsykkeentuotantonsa siten että koira reagoi niihin ja sen jälkeen ohjata koira vastaamaan valittuun ärsykkeeseen halutulla reaktiolla. Ja sitten palkita, palkita ja palkita jotta koiralle muodostuu positiivinen mielikuva tapahtuneesta. Kokonaisuus Kun osa-alueita on treenattu erikseen ja osittain yhdistellen, voidaan ryhtyä kokoamaan suoritusta kokeen vaatimaan kuosiin. Näissä harjoituksissa koira ohjataan reen eteen, kytketään kiinni, ohjaaja siirtyy reen taakse (avustajaa voi käyttää alussa/pitkäänkin), koira nykäisee kohtuullisen kuorman liikkeelle, vetää sitä jonkin matkaa suoraan ja saa palkinnon. Toistojen myötä se oppii ymmärtämään että yksi treenikerta tarkoittaa tietyin väliajoin toistuvia useita samanlaisia suorituksia vaihtelevilla vastuksilla. Sopivalla vastuksella tehdyt toistot opettavat koiraa yhdistämään nykäyksen ja siitä jatkuvan tasaisen vedon. Muita keinoja tämän opettamiseen en ole keksinyt. Kun koira osaa nykäistä ja on tottunut vastukseen valjaissa, jossain kohtaa se itse huomaa miten kannattaa toimia säästääkseen energiaa mutta päästäkseen mahdollisimman nopeasti palkintoon käsiksi. Ja jos joku kohta kokoamisharjoituksissa tökkii, kannattaa vahvistaa sitä erikseen muutamia kertoja mieluumin kuin koittaa pakottaa koira muistelemaan sitä kaiken muun ohella. Se, vedetäänkö harjoituksissa 2, 5, 10, vai 15 metriä ei ole oleellistä. Pikemminkin tulisikin vetää vaihtelevia matkoja. Koira nimittäin ei mittaa matkaa eikä aikaa. Luvan saatuaan se lähtee suorittamaan ja optimitapauksessa ei luovuta ennen kuin saa luvan siihenkin. Mikäli koiralla on tapana kääntyä kyselemään josko tämä alkaisi jo riittämään on paras tapa lisätä koiran motivaatiota palkitsemalla se lyhyistä vedetyistä matkoista. ts. jo ennen kuin se ehtii itse lopettaa vetämistä. Näin se oppii odottamaan palkkiota joka tulee vain vetämällä ja huomaamattaan odottaa yhä pitempiä aikoja vetäen samalla kokoajan. Muutamia kertoja kannattaa vedättää ultrapitkiä matkoja kohtuullisella kuormalla, vaikka sata metriä. Tällöin kuorman on todella vastattava matkaa eikä koira saa väsyä loppuun ennen kuin se palkitaan. Kuten kaikessa koiraurheilussa, kaikki kulminoituu yhteen ainoaan asiaan: koiran motivointiin. Kun koira hallitsee suorituksen on ohjaajan kyettävä toistuvasti motivoimaan ja palkitsemaan koiraa mitä erilaisimpien haasteiden edessä. Mikään treenaamani koira ei ole ollut niin toivoton että se olisi läpikäynyt kaikki kuvatut harjoitteet alusta loppuun vaan jokaisen kanssa on voitu jossain kohtaa oikaista. Ja toisaalla sitten on käytetty sitä kuuluisaa rautalankaa ja jankattu päiväkausia jotain pikkujuttua joka ei-vaan-mene-jakeluun. Allekirjoittanut ei ota vastuuta kuvattujen menetelmien kokeilemisesta aiheutuneista vahingoista tai onnistumisista.

Takaisin kotisivulle Back Home